(tekotaiteellinen asetelma Nimetön 1395727942b)
KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"
Joku aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä ja sähköshokeilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluuskieli tai hullunkieli.
Sitä ennen pitää selvittää, millaista on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seuraussuhteiden tai ajallisten yhteyksien takia.
Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua tai kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilan myyjälle näin: Fasaani! Yksi kahveja! Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison vai pienen? Missä vesi on?
Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole vielä tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan. Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi, kun ensin muotoilee virkkeen, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat.
Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lunta pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikkot loistavat Saharassa.
Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vain vaihtamaan sanat asiayhteyteen kuulumattomiksi:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluuta! Vai sittenkin nykyrunoutta? Eräs henkilö nimittäin kommentoi asiaa, että kuulostaa ihan nykyrunoudelta. Ei kai se niin yksinkertaista voi olla, nykyrunouden tuottaminen? Mutta voi olla, että runoilijoiden kirjoitusprosessiin kuuluu jonkinlaista "hullullistamista" (uusiosana, jonka tekaisin juuri äsken).
Entä miten olisi syy-seurausyhteys ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen kerran täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!
Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta entäpä jos yritän tuottaa hullunkieltä spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Itse asiassa muistan hämärästi kirjasta hullunkielestä, jotain tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista ymmärrettävää kertomusrakennetta.
Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, olen keltainen, syntymäpäivistä syntymäpäiviin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Minä valoisa, kaaduin silloin, paatunut, olen oltuani, silloin keltaista kaatoa, olet kirveli kantoon, illoin siellä. Parempi, mutta jotain kertovaa rakennetta on edelleen havaittavissa.
Jos tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkoisiin takkeihin pukeutuneet henkilöt vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti