Tulin sitten finaaliin nimen "Tapaus amusia - epäasiantuntijalausuntoja taiteesta" kanssa. Olen juuri äskettäin avannut uuden blogin, jonka nimi on "Pikkurilli - kirjoituksia kulttuurista". Vaikka epäasiantuntijalausunnot ovat vaihtuneet kirjoituksiksi, aion jatkaa samoilla epäasiantuntemuksen ja häpeämättömän subjektiivisuuden linjoilla kuin tähänkin saakka. Aion siirtää suurimaan osan tämän blogin teksteistä uuteen blogiini ja sitten alankin kirjoitella uusista aiheita.
Tervetuloa tutustumaan uuteen blogiini, joka on osoitteessa:
http://pikkurillikulttuuriblogi.blogspot.com
Tässä vaiheessa (eli muutama minuutti avaamisen jälkeen) blogi ei vielä ole visuaalisesti sellainen kuin haluan, mutta kyllä se tästä vähitellen muuttuu paremmaksi ja jossain vaiheessa alan suoltaa uutta tekstiä.
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Blogikirjoittaminen - hullun hommaa?
Otsikosta saattaa syntyä vaikutelma, että olen lopettamassa blogin pitämistä. Mutta ei, tämä on vain väliaikakatsaus. Selvittelen tässä syitä blogikirjoittamiselleni.
Miksi siis kirjoitan? Yksinkertainen syy on, että pidän kirjoittamisesta ja minulla on voimakas tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla. Blogikirjoittamisessa on ihanaa, että tekstin ei tarvitse mahtua mihinkään valmiiseen kaavaan, vaan voi kirjoittaa juuri niistä aiheista kuin itse haluaa ja juuri sillä tyylillä kuin itse haluaa. Näiden syiden takia blogini ei välttämättä ole lukijaystävällinen. Tunnustan avoimesti, että kirjoitan pääasiassa itselleni, koska tosiasia on, että olen itse oman tekstini ensimmäinen lukija. Kirjoittamisen motiivini on rehellisesti sanottuna itsekäs ja itsekeskeinen. Se saattaa karkoittaa lukijat, mutta en halua lähteä millekään mielistelylinjalle ja kirjoittaa aiheista, joista oletan lukijoiden olevan kiinnostuneita. Mutta tietysti toivon, että samanhenkisiä lukijoita ilmaantuisi jossain vaiheessa.
Olen huomannut, että monet kirjabloggarit kirjoittavat ajankohtaisista kirjoista eli juuri ilmestyneistä teoksista. Itse en halua lähteä mukaan tällaiseen, koska se tuntuu rajoittavalta ja toisekseen uusia kirjoja on vaikea saada, ellei halua maksaa itseään kipeäksi tai roikkua kirjaston varauslistoilla. Kirjoitan sellaisista kirjoista, levyistä ja elokuvista, jotka sykähdyttävät itseäni riippumatta siitä, milloin ne ovat ilmestyneet. Tältä pohjalta on vaikea osallistua bloggariyhteisön keskusteluihin ja tähän mennessä olenkin ollut bloggarikuohukermapiirien ulkopuolella. Tavoitteena kuitenkin olisi, että bloggaukseeni tulisi jossain vaiheessa myös sosiaalinen merkitys.
Pidän blogitekstejä paljolti kirjoitusharjoituksina. Haluan kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Uskon ja toivon, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmaksi kirjoittajaksi voi kehittyä. Saa nähdä miten käy. Joka tapauksessa blogikirjoittamiseni jatkuu. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa seuraavista aiheista: 1) Kiasman musiikkinäyttely 2) Donna Tarttin romaani The Secret History 3) elokuva Ihmemaa Oz. Musiikkinäyttely on tätä päivää, mutta kaksi jälkimmäistä ovat ikivanhoja (mutta eivät homeisia) läjiä. Romaani on ilmestynyt vuonna 1992 ja elokuva vuonna 1939. En todellakaan ole ajan hermoilla seuraamassa, mikä uusinta hottia juuri tänään.
Miksi siis kirjoitan? Yksinkertainen syy on, että pidän kirjoittamisesta ja minulla on voimakas tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla. Blogikirjoittamisessa on ihanaa, että tekstin ei tarvitse mahtua mihinkään valmiiseen kaavaan, vaan voi kirjoittaa juuri niistä aiheista kuin itse haluaa ja juuri sillä tyylillä kuin itse haluaa. Näiden syiden takia blogini ei välttämättä ole lukijaystävällinen. Tunnustan avoimesti, että kirjoitan pääasiassa itselleni, koska tosiasia on, että olen itse oman tekstini ensimmäinen lukija. Kirjoittamisen motiivini on rehellisesti sanottuna itsekäs ja itsekeskeinen. Se saattaa karkoittaa lukijat, mutta en halua lähteä millekään mielistelylinjalle ja kirjoittaa aiheista, joista oletan lukijoiden olevan kiinnostuneita. Mutta tietysti toivon, että samanhenkisiä lukijoita ilmaantuisi jossain vaiheessa.
Olen huomannut, että monet kirjabloggarit kirjoittavat ajankohtaisista kirjoista eli juuri ilmestyneistä teoksista. Itse en halua lähteä mukaan tällaiseen, koska se tuntuu rajoittavalta ja toisekseen uusia kirjoja on vaikea saada, ellei halua maksaa itseään kipeäksi tai roikkua kirjaston varauslistoilla. Kirjoitan sellaisista kirjoista, levyistä ja elokuvista, jotka sykähdyttävät itseäni riippumatta siitä, milloin ne ovat ilmestyneet. Tältä pohjalta on vaikea osallistua bloggariyhteisön keskusteluihin ja tähän mennessä olenkin ollut bloggarikuohukermapiirien ulkopuolella. Tavoitteena kuitenkin olisi, että bloggaukseeni tulisi jossain vaiheessa myös sosiaalinen merkitys.
Pidän blogitekstejä paljolti kirjoitusharjoituksina. Haluan kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Uskon ja toivon, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmaksi kirjoittajaksi voi kehittyä. Saa nähdä miten käy. Joka tapauksessa blogikirjoittamiseni jatkuu. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa seuraavista aiheista: 1) Kiasman musiikkinäyttely 2) Donna Tarttin romaani The Secret History 3) elokuva Ihmemaa Oz. Musiikkinäyttely on tätä päivää, mutta kaksi jälkimmäistä ovat ikivanhoja (mutta eivät homeisia) läjiä. Romaani on ilmestynyt vuonna 1992 ja elokuva vuonna 1939. En todellakaan ole ajan hermoilla seuraamassa, mikä uusinta hottia juuri tänään.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Blogin nimi - väärä valinta?
Olen alkanut entistä enemmän pähkäillä, olenko sittenkin valinnut blogilleni väärän nimen. Alun perin olisin halunnut bloguralleni nimen Amusia, mutta se oli jo käytössä jollain englanninkielisellä bloggaajalla. Olen miettinyt vaihtoehtoina blogin nimen lyhentämistä muotoon Amusia? tai sen vaihtamista kokonaan. Jos vaihdan nimen kokonaan, joudun aloittamaan uuden blogin, koska osoitetta ei voi vaihtaa.
Eniten blogin nimessä häiritsee sana "tapaus", koska amusia ei ole tapaus vaan ominaisuus. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Sanasta tapaus tulee mieleen jotain pahaenteistä, esimerkiksi jokin rikostapaus.
Ei apua, mitä mä teen? Jos vaihdan uuteen nimeen, se saattaa olla yhtä omituinen kuin tämäkin. Olen miettinyt seuraavia vaihtoehtoja:
Pikkurilli - kahvia ja kulttuuria (liian hienostunut tai hienosteleva nimi?)
Tuulipuvussa oopperassa (omituista huumoria?)
Aivoproteesi (vielä omituisempaa huumoria?)
Sorvin ääressä (aika kornia)
Kulttuurihullu (melkein kuin Hevoshullu)
Kulttuuriaddiktio (ehkä paras näistä)
Oisko nimen lyhentäminen kuitenkin paras vaihtoehto? Joka tapauksessa haluan, että blogin nimi kuvastaa jollain tavalla huumorintajuani. Vähän samaan tapaan kuin joskus oli ylioppilaslehti nimeltä Improbatur (hylätty arvosana) tai yhä edelleen on rockyhtye nimeltä Apulanta. Onhan se vähän outoa, jos bändi haluaa assosioitua lannoitteeseen (tai mitä ikinä apulanta onkaan).
Myöhempi lisäys:
Edellisen kirjoittamisen jälkeen mieleen alkoi spontaanisti ponnahdella ideoita blogin nimeksi. Osa ideoista on hyviä, osa huonoja, osa todella huonoja:
Niinku (Rosa Liksomia on tullut luettua; liksom (ruotsia) = tota, niinku)
Elikkä-tota-noin-kun-mä-siis-meinaan (liikaa kieli poskella -meininkiä)
Ongelmajätelaitos (joku raja sentään)
Meitsi skriivaa (tekopirteä, tekonuorekas ja mukarento nimi)
Stendhalin syndrooma (muuten hyvä nimi mutta saattaa olla jo olemassa)
Norsunluutorni (muuten hyvä mutta on ehkä jo olemassa)
Boheemi kaaos (aika hyvä nimi)
Kirjakasa ja CD-läjä (huonoista huonoin)
Sulkakynä ja mustepullo (millä vuosituhannella eletään?)
Taivaalta sataa kirjaimia (mukarunollinen)
Valuvat kirjaimet (Dali-vaikutteinen)
Piste (aika näppärä nimi, mutta jotenkin lopullisen oloinen)
Huutomerkki (huomionkipeyttä)
Analfabeetti (ihana; analfabeeti tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidotonta henkilöä; sana jakautuu osiin an-alfabeetti, ei siis anal-fabeetti)
Akateeminen idiootti (Hmm...)
Delirium (kulttuuri voi sekoittaa pään, miksei; delirium tremens tarkoittaa juoppohulluutta, mikä ei ole itselleni tyypillinen olotila)
Latomo (aika jännä)
Painavat sanat (oikeastaan ihan hyvä)
Per se (latinaksi per se tarkoittaa itsessään tai itsestään)
Minä luen nyt kirjaa (viittaa jo edesmenneeseen poliitikkoon, joka yritti päästä toimittajista eroon hokemalla moneen kertaan "Minä juon nyt kahvia")
Kommentteja voi heittää osoitteeseen: tapaus.amusia (at) gmail.com
Eniten blogin nimessä häiritsee sana "tapaus", koska amusia ei ole tapaus vaan ominaisuus. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Sanasta tapaus tulee mieleen jotain pahaenteistä, esimerkiksi jokin rikostapaus.
Ei apua, mitä mä teen? Jos vaihdan uuteen nimeen, se saattaa olla yhtä omituinen kuin tämäkin. Olen miettinyt seuraavia vaihtoehtoja:
Pikkurilli - kahvia ja kulttuuria (liian hienostunut tai hienosteleva nimi?)
Tuulipuvussa oopperassa (omituista huumoria?)
Aivoproteesi (vielä omituisempaa huumoria?)
Sorvin ääressä (aika kornia)
Kulttuurihullu (melkein kuin Hevoshullu)
Kulttuuriaddiktio (ehkä paras näistä)
Oisko nimen lyhentäminen kuitenkin paras vaihtoehto? Joka tapauksessa haluan, että blogin nimi kuvastaa jollain tavalla huumorintajuani. Vähän samaan tapaan kuin joskus oli ylioppilaslehti nimeltä Improbatur (hylätty arvosana) tai yhä edelleen on rockyhtye nimeltä Apulanta. Onhan se vähän outoa, jos bändi haluaa assosioitua lannoitteeseen (tai mitä ikinä apulanta onkaan).
Myöhempi lisäys:
Edellisen kirjoittamisen jälkeen mieleen alkoi spontaanisti ponnahdella ideoita blogin nimeksi. Osa ideoista on hyviä, osa huonoja, osa todella huonoja:
Niinku (Rosa Liksomia on tullut luettua; liksom (ruotsia) = tota, niinku)
Elikkä-tota-noin-kun-mä-siis-meinaan (liikaa kieli poskella -meininkiä)
Ongelmajätelaitos (joku raja sentään)
Meitsi skriivaa (tekopirteä, tekonuorekas ja mukarento nimi)
Stendhalin syndrooma (muuten hyvä nimi mutta saattaa olla jo olemassa)
Norsunluutorni (muuten hyvä mutta on ehkä jo olemassa)
Boheemi kaaos (aika hyvä nimi)
Kirjakasa ja CD-läjä (huonoista huonoin)
Sulkakynä ja mustepullo (millä vuosituhannella eletään?)
Taivaalta sataa kirjaimia (mukarunollinen)
Valuvat kirjaimet (Dali-vaikutteinen)
Piste (aika näppärä nimi, mutta jotenkin lopullisen oloinen)
Huutomerkki (huomionkipeyttä)
Analfabeetti (ihana; analfabeeti tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidotonta henkilöä; sana jakautuu osiin an-alfabeetti, ei siis anal-fabeetti)
Akateeminen idiootti (Hmm...)
Delirium (kulttuuri voi sekoittaa pään, miksei; delirium tremens tarkoittaa juoppohulluutta, mikä ei ole itselleni tyypillinen olotila)
Latomo (aika jännä)
Painavat sanat (oikeastaan ihan hyvä)
Per se (latinaksi per se tarkoittaa itsessään tai itsestään)
Minä luen nyt kirjaa (viittaa jo edesmenneeseen poliitikkoon, joka yritti päästä toimittajista eroon hokemalla moneen kertaan "Minä juon nyt kahvia")
Kommentteja voi heittää osoitteeseen: tapaus.amusia (at) gmail.com
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Epälumoava näyttely
NÄYTTELY --- Lelun lumo, 24.2.-13.5.2012 (Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi)
Tunteella: en pitänyt Tennarin lelunäyttelystä. Näyttely herätti ärtymystä, inhoa, ihmetystä ja raivoa. Näyttelyssä ei ollut mitään lumoavaa. Itse asiassa se on vastenmielisin, kylmin, kovin ja rumin näyttely mitä olen nähnyt vähään aikaan. Näyttelyn nimi on väärä. Nimeksi voisi puolestani vaihtaa esimerkiksi "Kaikkien aikojen vastenmielisimmät lelut" tai jotain tyyliin "Älä koske! Älä leiki! Älä tunne! Älä hengitä!"
Lelunäyttelystä puuttui kokonaisnäkemys, mikä on mielestäni onnistuneen näyttelyn rakentamisen edellytys. Näyttelyyn haalituista esineistä puuttui yhteinen nimittäjä, mikä voi olla tietty aikakausi, teema, maa tai maanosa tai oikeastaan mikä tahansa yhdistävä tekijä. Sen sijaan näyttelyyn oli raahattu leluja periaatteella "mitä tahansa, mistä tahansa". Sellaista sillisalaattia ei kukaan vapaaehtoisesti katsele.
Onnistuneesta näyttelystä välittyy mielestäni myös jokin sanoma. Tässä näyttelyssä luonteva sanoma olisi voinut olla "leikkiminen on lumoavaa", mutta ei. Sekavien lelukokoelmien ja kantaaottavien taideteosten takia näyttelystä välittyi ristiriitainen viesti. Aloin jopa epäillä, inhoaako näyttelyn suunnittelija leluja, leikkimistä ja leikkisyyttä kokonaisvaltaisesti.
Ehkä on syytä kuvailla vähän konkreettisemmin näyttelyn esineistöä. Ensimmäisessä kerroksessa on sekava kokoelma raamatullista Nooan arkkia eläimineen, eri ammatteihin liittyviä nukkeja - ja yllättäen robotteja! Mikä kertomus tästäkin rakentuu? Näyttely sisälsi melkoisia ajallisia ja tyylillisiä harppauksia eikä niitä vaivauduttu selittämään missään.
Vastenmielisyys vain lisääntyi näyttelyn jatkuessa toisessa kerroksessa. Sinne oli raahattu kuljetusajoneuvoleluja, mutta suurin osa leluista vaikutti sellaisilta, joita vain katsellaan kauempaa, mutta ei kosketa, leikkimisestä puhumattakaan.
Seuraavaksi katsojan silmille vyörytetään sota-aiheisten lelujen vastenmielinen rivistö. Jopa natsihenkiset lelut olivat edustettuina näyttelyssä. Eräässäkin sotalelussa loisti hakaristi! Kas kun eivät olleet roudanneet näyttelyyn keskitysleiriaiheisia leluja kaasu-uuneineen! Tästä siirryttiin luontevasti(?) nukkekotien ja nukkien maailmaan. Yhtään kaunista tai viehättävää nukkea en muista nähneeni. Näyttelyn järjestäjät ovat ilmeisesti nähneet paljon vaivaa metsästäessään hirviönnäköisiä nukkeja. Nukkien kasvot näyttivät valehtelematta vääristyneitä tai muuten vain oudoilta. Nukkien kasvojen ilmeet olivat häpeileviä ja pelokkaita kuin nurkkaan ajatuilla eläimillä tai irstaita kuin bordellin emännillä.
Koko näyttelyn kruunasi nykytaiteilijan videoteos, jonka kuvaruudulla liekit loimusivat ja kärventyneet muovinuket lojuivat etualalla kuin roviolla. Tähän taitaa tiivistyä koko näyttelyn sanoma: "Lelut pitää polttaa! Leikkiminen on typerää! Leikkisyys on halveksuttava ominaisuus!"
Näyttelystä jäi niin paha maku suuhun, että mielelläni haastaisin näyttelyn suunnittelijat oikeuteen, jos vain sopiva rikosnimike löytyisi. Näyttelyn järjestäjä haluaa varmasti haastaa minut oikeuteen, koska olen syyllistynyt luvattomaan valokuvaamiseen. Tosin en tiennyt kuvauskiellosta, joten en koe rikkomustani yhtä raskauttavaksi kuin tällaisen näyttelyn järjestämistä ja siitä rahastamista.
perjantai 6. huhtikuuta 2012
Humalluttava konsertti
KONSERTTI --- Musiikkitalo 5.4.2012, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sinfoniat Schubert No. 8 ja Mahler No. 9
Vinkki: Jos haluat lukea laadukkaan analyysin tai arvion kyseisestä konsertista, lopeta tämän blogitekstin lukeminen välittömästi ja siirry jollekin muulle sivustolle. Jos haluat lukea lukea tekstin, jossa kirjoittaja kuvailee lähinnä vain omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, tämä teksti saattaa miellyttää sinua.
Eilinen konsertti jännitti etukäteen melkoisesti. En ole nimittäin aikaisemmin ollut varsinaisessa klassisen musiikin konsertissa. Suurimpana pelkonani oli, että en ymmärtäisi musiikkia ja se näkyisi minusta liian selvästi. Pelkäsin kai, että otsaani ilmaantuisi yhtäkkiä tatuointi "epämusikaalinen" tai että paitani kuvioista voisi lukea "tämä henkilö ei ymmärrä musiikkia, eikä varsinkaan klassista" tai että kaulastani roikkuisi kyltti "käännyttäkää tämä ihminen jo ovelta, älkääkä päästäkö häntä enää koskaan takaisin".
Mitä suomalainen yleensä tekee, jos olo on jännittynyt, ahdistunut ja säikky? Juo alkoholia, mitäpä muutakaan! Musiikkitalossa oli totisesti vastattu kysyntään, koska alkoholin myyntipisteitä oli peräti kolmessa kohtaa.
Aloitin pohjien vetämisen lasillisella valkoviiniä. Valitin seuralaiselleni, että viinissä maistui petos, koska maku oli kitkerä ja koostumus oli vetinen. Päätin korjata tilanteen tilaamalla lasillisen punaviiniä, vaikka tiesinkin ottavani melkoisen riskin, koska punaviineissä on paljon laadullisia eroja. Kaikkein pahimmalta maistuu vetinen litku, jota myydään Alkossa luonnehdinnalla "kevyt". Olen törmännyt vetisiin punaviininlitkuihin jopa niinkin arvostetussa kulttuurilaitoksessa kuin Kansallisoopperassa.
Onneksi Musiikkitalossa sentään myydään täyteläistä, paksua ja läpinäkymätöntä punaviiniä, josta itse käytän sanaa "rehellinen". Ilmeisesti viini oli myös tanniinista, koska siitä jäi tulen maku suuhun. Viini humahti nopeasti päähän. Seuralaiseni häpesi minua, koska kailotin kuulemma liian kovalla äänellä ja möläyttelin kaikenlaisia älyvapaita kommentteja. Väliajalla tilasin jälleen punaviinin. Silmiini tuli humalaisen samea katse ja puheeni alkoi puuroutua. Tunsin itsekin, kuinka poskilihakseni alkoivat halvaantua.
Itse konsertista en muista juuri mitään. Suurimman osan ajasta taisin tuijottaa lumoutuneena kapellimestarin käsien ja vartalon liikkeitä. Se oli kuin tanssia. Katseeni nauliutui kapellimestarin purppuranpunaiseen koristevyöhön (vaatekappaleella on varmasti oma nini, mutta minähän en sitä tiedä).
Nyt kun olen saanut elitistiseksi leimatun korkeakulttuurin korkean kynnyksen ylitettyä, aion myöhemminkin mennä klassisen musiikin konserttiin, mutta silloin aion minimoida alkoholin kulutukseni. Seuraavalla kerralla yritän vapautua pakkomielteestä "ymmärtää" musiikkia. Aion lähteä mukaan tunteella. Ja mitä loppujen lopuksi on "ymmärtäminen" ja miksi ymmärtämispakkomielle kohdistuu vain korkeakulttuurisiin tuotteisiin? Jännittääkö kukaan pimeässä leffateatterissa istuessaan ja pop cornia rouskuttaessaan että "apua, näinköhän mä ymmärrän tästä leffasta mitään?" Tai rockkonsertissa, kuinka monella on päällimmäisenä huolenaiheena "ymmärtäminen"? Eiköhän se ole pystyssä pysyminen tai seuranhaku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)