sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Blogin nimi ja osoite on vaihtunut

Tulin sitten finaaliin nimen "Tapaus amusia - epäasiantuntijalausuntoja taiteesta" kanssa. Olen juuri äskettäin avannut uuden blogin, jonka nimi on "Pikkurilli - kirjoituksia kulttuurista". Vaikka epäasiantuntijalausunnot ovat vaihtuneet kirjoituksiksi, aion jatkaa samoilla epäasiantuntemuksen ja häpeämättömän subjektiivisuuden linjoilla kuin tähänkin saakka. Aion siirtää suurimaan osan tämän blogin teksteistä uuteen blogiini ja sitten alankin kirjoitella uusista aiheita.

Tervetuloa tutustumaan uuteen blogiini, joka on osoitteessa:

http://pikkurillikulttuuriblogi.blogspot.com

Tässä vaiheessa (eli muutama minuutti avaamisen jälkeen) blogi ei vielä ole visuaalisesti sellainen kuin haluan, mutta kyllä se tästä vähitellen muuttuu paremmaksi ja jossain vaiheessa alan suoltaa uutta tekstiä.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Blogikirjoittaminen - hullun hommaa?

Otsikosta saattaa syntyä vaikutelma, että olen lopettamassa blogin pitämistä. Mutta ei, tämä on vain väliaikakatsaus. Selvittelen tässä syitä blogikirjoittamiselleni.

Miksi siis kirjoitan? Yksinkertainen syy on, että pidän kirjoittamisesta ja minulla on voimakas tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla. Blogikirjoittamisessa on ihanaa, että tekstin ei tarvitse mahtua mihinkään valmiiseen kaavaan, vaan voi kirjoittaa juuri niistä aiheista kuin itse haluaa ja juuri sillä tyylillä kuin itse haluaa. Näiden syiden takia blogini ei välttämättä ole lukijaystävällinen. Tunnustan avoimesti, että kirjoitan pääasiassa itselleni, koska tosiasia on, että olen itse oman tekstini ensimmäinen lukija. Kirjoittamisen motiivini on rehellisesti sanottuna itsekäs ja itsekeskeinen. Se saattaa karkoittaa lukijat, mutta en halua lähteä millekään mielistelylinjalle ja kirjoittaa aiheista, joista oletan lukijoiden olevan kiinnostuneita. Mutta tietysti toivon, että samanhenkisiä lukijoita ilmaantuisi jossain vaiheessa.

Olen huomannut, että monet kirjabloggarit kirjoittavat ajankohtaisista kirjoista eli juuri ilmestyneistä teoksista. Itse en halua lähteä mukaan tällaiseen, koska se tuntuu rajoittavalta ja toisekseen uusia kirjoja on vaikea saada, ellei halua maksaa itseään kipeäksi tai roikkua kirjaston varauslistoilla. Kirjoitan sellaisista kirjoista, levyistä ja elokuvista, jotka sykähdyttävät itseäni riippumatta siitä, milloin ne ovat ilmestyneet. Tältä pohjalta on vaikea osallistua bloggariyhteisön keskusteluihin ja tähän mennessä olenkin ollut bloggarikuohukermapiirien ulkopuolella. Tavoitteena kuitenkin olisi, että bloggaukseeni tulisi jossain vaiheessa myös sosiaalinen merkitys.

Pidän blogitekstejä paljolti kirjoitusharjoituksina. Haluan kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Uskon ja toivon, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmaksi kirjoittajaksi voi kehittyä. Saa nähdä miten käy. Joka tapauksessa blogikirjoittamiseni jatkuu. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa seuraavista aiheista: 1) Kiasman musiikkinäyttely 2) Donna Tarttin romaani The Secret History 3) elokuva Ihmemaa Oz. Musiikkinäyttely on tätä päivää, mutta kaksi jälkimmäistä ovat ikivanhoja (mutta eivät homeisia) läjiä. Romaani on ilmestynyt vuonna 1992 ja elokuva vuonna 1939. En todellakaan ole ajan hermoilla seuraamassa, mikä uusinta hottia juuri tänään.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Blogin nimi - väärä valinta?

Olen alkanut entistä enemmän pähkäillä, olenko sittenkin valinnut blogilleni väärän nimen. Alun perin olisin halunnut bloguralleni nimen Amusia, mutta se oli jo käytössä jollain englanninkielisellä bloggaajalla. Olen miettinyt vaihtoehtoina blogin nimen lyhentämistä muotoon Amusia? tai sen vaihtamista kokonaan. Jos vaihdan nimen kokonaan, joudun aloittamaan uuden blogin, koska osoitetta ei voi vaihtaa.

Eniten blogin nimessä häiritsee sana "tapaus", koska amusia ei ole tapaus vaan ominaisuus. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Sanasta tapaus tulee mieleen jotain pahaenteistä, esimerkiksi jokin rikostapaus.

Ei apua, mitä mä teen? Jos vaihdan uuteen nimeen, se saattaa olla yhtä omituinen kuin tämäkin. Olen miettinyt seuraavia vaihtoehtoja:
Pikkurilli - kahvia ja kulttuuria (liian hienostunut tai hienosteleva nimi?)
Tuulipuvussa oopperassa (omituista huumoria?)
Aivoproteesi (vielä omituisempaa huumoria?)
Sorvin ääressä (aika kornia)
Kulttuurihullu (melkein kuin Hevoshullu)
Kulttuuriaddiktio (ehkä paras näistä)

Oisko nimen lyhentäminen kuitenkin paras vaihtoehto? Joka tapauksessa haluan, että blogin nimi kuvastaa jollain tavalla huumorintajuani. Vähän samaan tapaan kuin joskus oli ylioppilaslehti nimeltä Improbatur (hylätty arvosana) tai yhä edelleen on rockyhtye nimeltä Apulanta. Onhan se vähän outoa, jos bändi haluaa assosioitua lannoitteeseen (tai mitä ikinä apulanta onkaan).

Myöhempi lisäys:
Edellisen kirjoittamisen jälkeen mieleen alkoi spontaanisti ponnahdella ideoita blogin nimeksi. Osa ideoista on hyviä, osa huonoja, osa todella huonoja:

Niinku (Rosa Liksomia on tullut luettua; liksom (ruotsia) = tota, niinku)
Elikkä-tota-noin-kun-mä-siis-meinaan (liikaa kieli poskella -meininkiä)
Ongelmajätelaitos (joku raja sentään)
Meitsi skriivaa (tekopirteä, tekonuorekas ja mukarento nimi)
Stendhalin syndrooma (muuten hyvä nimi mutta saattaa olla jo olemassa)
Norsunluutorni (muuten hyvä mutta on ehkä jo olemassa)
Boheemi kaaos (aika hyvä nimi)
Kirjakasa ja CD-läjä (huonoista huonoin)
Sulkakynä ja mustepullo (millä vuosituhannella eletään?)
Taivaalta sataa kirjaimia (mukarunollinen)
Valuvat kirjaimet (Dali-vaikutteinen)
Piste (aika näppärä nimi, mutta jotenkin lopullisen oloinen)
Huutomerkki (huomionkipeyttä)
Analfabeetti (ihana; analfabeeti tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidotonta henkilöä; sana jakautuu osiin an-alfabeetti, ei siis anal-fabeetti)
Akateeminen idiootti (Hmm...)
Delirium (kulttuuri voi sekoittaa pään, miksei; delirium tremens tarkoittaa juoppohulluutta, mikä ei ole itselleni tyypillinen olotila)
Latomo (aika jännä)
Painavat sanat (oikeastaan ihan hyvä)
Per se (latinaksi per se tarkoittaa itsessään tai itsestään)
Minä luen nyt kirjaa (viittaa jo edesmenneeseen poliitikkoon, joka yritti päästä toimittajista eroon hokemalla moneen kertaan "Minä juon nyt kahvia")

Kommentteja voi heittää osoitteeseen: tapaus.amusia (at) gmail.com


lauantai 7. huhtikuuta 2012

Epälumoava näyttely


NÄYTTELY  ---  Lelun lumo, 24.2.-13.5.2012 (Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi)

Tunteella: en pitänyt Tennarin lelunäyttelystä. Näyttely herätti ärtymystä, inhoa, ihmetystä ja raivoa. Näyttelyssä ei ollut mitään lumoavaa. Itse asiassa se on vastenmielisin, kylmin, kovin ja rumin näyttely mitä olen nähnyt vähään aikaan. Näyttelyn nimi on väärä. Nimeksi voisi puolestani vaihtaa esimerkiksi "Kaikkien aikojen vastenmielisimmät lelut" tai jotain tyyliin "Älä koske! Älä leiki! Älä tunne! Älä hengitä!"

Lelunäyttelystä puuttui kokonaisnäkemys, mikä on mielestäni onnistuneen näyttelyn rakentamisen edellytys. Näyttelyyn haalituista esineistä puuttui yhteinen nimittäjä, mikä voi olla tietty aikakausi, teema, maa tai maanosa tai oikeastaan mikä tahansa yhdistävä tekijä. Sen sijaan näyttelyyn oli raahattu leluja periaatteella "mitä tahansa, mistä tahansa". Sellaista sillisalaattia ei kukaan vapaaehtoisesti katsele.

Onnistuneesta näyttelystä välittyy mielestäni myös jokin sanoma. Tässä näyttelyssä luonteva sanoma olisi voinut olla "leikkiminen on lumoavaa", mutta ei. Sekavien lelukokoelmien ja kantaaottavien taideteosten takia näyttelystä välittyi ristiriitainen viesti. Aloin jopa epäillä, inhoaako näyttelyn suunnittelija leluja, leikkimistä ja leikkisyyttä kokonaisvaltaisesti.

Ehkä on syytä kuvailla vähän konkreettisemmin näyttelyn esineistöä. Ensimmäisessä kerroksessa on sekava kokoelma raamatullista Nooan arkkia eläimineen, eri ammatteihin liittyviä nukkeja - ja yllättäen robotteja! Mikä kertomus tästäkin rakentuu? Näyttely sisälsi melkoisia ajallisia ja tyylillisiä harppauksia eikä niitä vaivauduttu selittämään missään.

Vastenmielisyys vain lisääntyi näyttelyn jatkuessa toisessa kerroksessa. Sinne oli raahattu kuljetusajoneuvoleluja, mutta suurin osa leluista vaikutti sellaisilta, joita vain katsellaan kauempaa, mutta ei kosketa, leikkimisestä puhumattakaan.

Seuraavaksi katsojan silmille vyörytetään sota-aiheisten lelujen vastenmielinen rivistö. Jopa natsihenkiset lelut olivat edustettuina näyttelyssä. Eräässäkin sotalelussa loisti hakaristi! Kas kun eivät olleet roudanneet näyttelyyn keskitysleiriaiheisia leluja kaasu-uuneineen! Tästä siirryttiin luontevasti(?) nukkekotien ja nukkien maailmaan. Yhtään kaunista tai viehättävää nukkea en muista nähneeni. Näyttelyn järjestäjät ovat ilmeisesti nähneet paljon vaivaa metsästäessään hirviönnäköisiä nukkeja. Nukkien kasvot näyttivät valehtelematta vääristyneitä tai muuten vain oudoilta. Nukkien kasvojen ilmeet olivat häpeileviä ja pelokkaita kuin nurkkaan ajatuilla eläimillä tai irstaita kuin bordellin emännillä.

Koko näyttelyn kruunasi nykytaiteilijan videoteos, jonka kuvaruudulla liekit loimusivat ja kärventyneet muovinuket lojuivat etualalla kuin roviolla. Tähän taitaa tiivistyä koko näyttelyn sanoma: "Lelut pitää polttaa! Leikkiminen on typerää! Leikkisyys on halveksuttava ominaisuus!"

Näyttelystä jäi niin paha maku suuhun, että mielelläni haastaisin näyttelyn suunnittelijat oikeuteen, jos vain sopiva rikosnimike löytyisi. Näyttelyn järjestäjä haluaa varmasti haastaa minut oikeuteen, koska olen syyllistynyt luvattomaan valokuvaamiseen. Tosin en tiennyt kuvauskiellosta, joten en koe rikkomustani yhtä raskauttavaksi kuin tällaisen näyttelyn järjestämistä ja siitä rahastamista.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Humalluttava konsertti


KONSERTTI  ---  Musiikkitalo 5.4.2012, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sinfoniat Schubert No. 8 ja Mahler No. 9

Vinkki: Jos haluat lukea laadukkaan analyysin tai arvion kyseisestä konsertista, lopeta tämän blogitekstin lukeminen välittömästi ja siirry jollekin muulle sivustolle. Jos haluat lukea lukea tekstin, jossa kirjoittaja kuvailee lähinnä vain omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, tämä teksti saattaa miellyttää sinua.

Eilinen konsertti jännitti etukäteen melkoisesti. En ole nimittäin aikaisemmin ollut varsinaisessa klassisen musiikin konsertissa. Suurimpana pelkonani oli, että en ymmärtäisi musiikkia ja se näkyisi minusta liian selvästi. Pelkäsin kai, että otsaani ilmaantuisi yhtäkkiä tatuointi "epämusikaalinen" tai että paitani kuvioista voisi lukea "tämä henkilö ei ymmärrä musiikkia, eikä varsinkaan klassista" tai että kaulastani roikkuisi kyltti "käännyttäkää tämä ihminen jo ovelta, älkääkä päästäkö häntä enää koskaan takaisin".

Mitä suomalainen yleensä tekee, jos olo on jännittynyt, ahdistunut ja säikky? Juo alkoholia, mitäpä muutakaan! Musiikkitalossa oli totisesti vastattu kysyntään, koska alkoholin myyntipisteitä oli peräti kolmessa kohtaa.

Aloitin pohjien vetämisen lasillisella valkoviiniä. Valitin seuralaiselleni, että viinissä maistui petos, koska maku oli kitkerä ja koostumus oli vetinen. Päätin korjata tilanteen tilaamalla lasillisen punaviiniä, vaikka tiesinkin ottavani melkoisen riskin, koska punaviineissä on paljon laadullisia eroja. Kaikkein pahimmalta maistuu vetinen litku, jota myydään Alkossa luonnehdinnalla "kevyt". Olen törmännyt vetisiin punaviininlitkuihin jopa niinkin arvostetussa kulttuurilaitoksessa kuin Kansallisoopperassa.

Onneksi Musiikkitalossa sentään myydään täyteläistä, paksua ja läpinäkymätöntä punaviiniä, josta itse käytän sanaa "rehellinen". Ilmeisesti viini oli myös tanniinista, koska siitä jäi tulen maku suuhun. Viini humahti nopeasti päähän. Seuralaiseni häpesi minua, koska kailotin kuulemma liian kovalla äänellä ja möläyttelin kaikenlaisia älyvapaita kommentteja. Väliajalla tilasin jälleen punaviinin. Silmiini tuli humalaisen samea katse ja puheeni alkoi puuroutua. Tunsin itsekin, kuinka poskilihakseni alkoivat halvaantua.

Itse konsertista en muista juuri mitään. Suurimman osan ajasta taisin tuijottaa lumoutuneena kapellimestarin käsien ja vartalon liikkeitä. Se oli kuin tanssia. Katseeni nauliutui kapellimestarin purppuranpunaiseen koristevyöhön (vaatekappaleella on varmasti oma nini, mutta minähän en sitä tiedä).

Nyt kun olen saanut elitistiseksi leimatun korkeakulttuurin korkean kynnyksen ylitettyä, aion myöhemminkin mennä klassisen musiikin konserttiin, mutta silloin aion minimoida alkoholin kulutukseni. Seuraavalla kerralla yritän vapautua pakkomielteestä "ymmärtää" musiikkia. Aion lähteä mukaan tunteella. Ja mitä loppujen lopuksi on "ymmärtäminen" ja miksi ymmärtämispakkomielle kohdistuu vain korkeakulttuurisiin tuotteisiin? Jännittääkö kukaan pimeässä leffateatterissa istuessaan ja pop cornia rouskuttaessaan että "apua, näinköhän mä ymmärrän tästä leffasta mitään?" Tai rockkonsertissa, kuinka monella on päällimmäisenä huolenaiheena "ymmärtäminen"? Eiköhän se ole pystyssä pysyminen tai seuranhaku.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Viattomuuden vangit


ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voisi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, ärsyttävä, vaikea, tuskastuttava, uhkaava ja ties mitä muuta.

Tavallaan kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina on nuoria naisia, jotka ovat elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen ja tukeutuu kävelykeppiin, vaikka näyttää kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa nätit lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta toisaalta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisinpuolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- tai tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta lähistöllä on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Tyttö hukkuu ja kohta kuvassa onkin roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin ja siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä tyttö hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Elokuvan loppukohtaus on onneksi jotenkin toiveikas, vaikka muuten elokuvassa vallitsee epämääräisen uhkaava tunnelma.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin extroista ohjaajan haastattelun. Hän tarjosi katsojalle ylimalkaisen ohjeen tyyliin jokainen voi nähdä elokuvassa mitä haluaa. Mahtavaa! Onneksi ohjaaja sentään kertoi, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta. Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Mikä ihmeen "Tapaus amusia"?


BLOGIN NIMI - Kootut selitykset

Joku on saattanut ihmetellä, miksi olen nimennyt blogini "Tapaus amusiaksi". Oikeastaan nimi on virheellinen, koska amusia ei ole tapaus vaan ominaisuus. Amusia tarkoittaa musikaalisuuden täydellistä puuttumista. Asiasta on kirjoittanut enemmän esimerkiksi Oliver Sachs kirjassaan Musikofilia, jossa on yksi amusialle omistettu luku.

Sachsin mukaan amusia ilmenee täydellisenä kyvyttömyytenä hahmottaa sävelkorkeuksia, melodioita ja rytmejä. Tästä syystä musiikillinen muisti puuttuu kokonaan eikä amusiasta kärsivä henkilö kykene tunnistamaan yksinkertaisiakaan sävelmiä. Amusia ei siis tarkoita lievää epämusikaalisuutta eli esimerkiksi nuotin vierestä laulamista tai kyvyttömyyttä soittaa jotain instrumenttia täydellisesti.

Jos henkilö todella kärsii amusiasta, hän ei edes kykene käsittämään, mitä sana "musiikki" tarkoittaa, koska mikä tahansa musiikkilaji kuulostaa hänen korvissaan meteliltä. Näin vaikeasta musiikillisen tajun puutteesta kärsii vain viisi prosenttia väestöstä. Amusiaa voi testata netistä löytyvillä testeillä, jotka löytyvät hakusanoilla "amusia test online". Tein itse amusiatutkija Isabelle Peretzin testin (muistaakseni Montrealin yliopistosta) enkä sen perusteella osoittautunut amusiasta kärsiväksi henkilöksi. Mielenkiinnosta tein myös muita musikaalisuustestejä ja niiden perusteella musikaalisuuteni tai epämusikaalisuuteni on "normaalilla tasolla". Joidenkin testien mukaan osoitin jopa lievää musikaalisuutta (testien luotettavuutta voi tietysti kyseenalaistaa).

Miksi sitten halusin, että blogini nimessä on sana "amusia"? Selitykset:
1) huumoria
2) rentouttava vaikutus eli kun en edes väitä tietäväni mitään kirjoittamastani aiheesta, se vapauttaa ja rohkaisee spontaaniin ilmaisuun

Joku on saattanut myös ihmetellä, miksi kaltaiseni henkilö, joka kärsii massiivisesta epämusikaalisuuskompleksista, aloittaa musiikkiharrastuksen. (Kuten kuvasta näkyy, olen hankkinut kosketinsoittimen. Soitinlaatikon päällä pötköttelee Minni-kissa). Syynä soittoharrastuksen aloittamiselle oli halu selvittää, voiko oppia uusia asioita tavallaan omia taipumuksiaan vastaan. Halusin haastaa itseni ja selvittää, mitä tapahtuu, jos alkaa opetella jotain, mitä ei ole koskaan kuvitellut oppivansa. Onhan se aika mullistavaa, jos on rakentanut identiteettinsä epämusikaalisuuden varaan ja jonain päivänä huomaa, että kykenee kuitenkin oppimaan edes jotain.  

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Ei hyvää päivää (huokaus)


MUSIIKKI / KUUNTELUHAASTE (suomirap): Petri Nygård: 29 syntiä. Kaikki vitun hitit. (Open Records, 2011)

Mitä tähän voi sanoa? Ei mitään. Joskus on pakko vaieta.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Sanojen paino


KIRJALLISUUS  ---  Herta Muller: Sydäneläin (Tammi, 1996)(saksankielinen alkuteos Herztier, 1994, suomentanut Raija Jänicke)

Aikaisemmin olen kirjoittanut 70-luvun poliittisesta musiikista, jossa kommunistinen ideologia on kauneimmillaan. Herta Muller (s. 1953) ei kirjoita ideologiasta, vaan kommunistisesta todellisuudesta, nimittäin Ceausescun ajan diktatuurista Romaniassa. Mullerin romaanissa kommunismi on rumimmillaan. Siihen kuuluu ihmisten kontrolloimista, vainoamista ja usein myös tappamista. Monet yrittävät paeta diktatuurista, mutta luodit tappavat ennen kuin rajanylitys onnistuu.

Kirjan maailma on niin ahdistava, että se melkein lamaannuttaa. Hengitykseni vaikeutuu ja jonkinlainen paino tunne leviää minuun. Kirjoitusvaikeudet valtaavat minut. Yhtenä syynä ilmaisuestoilleni on Mullerin asema suurena kirjailijana, joka on palkittu Nobelin palkinnolla. Miten kaltaiseni pieni lukija, maan matonen ja syntinen, saatana kurja uskaltaa kirjoittaa suuren kirjailijan teoksesta? Jospa kirjoitan vain omista tunteistani, kukaan ei voi ainakaan tulla väittämään, ettenkö tietäisi mistä kirjoitan. Kaikki ihmiset ovat omien tunteittensa asiantuntijoita (paitsi jos on psykopaatti, jolta tunteet puuttuvat lähes täysin tai jos kärsii aleksitymiasta eli sekoittaa tunteet ja fyysiset tuntemukset tai jos kärsii jostain autismin muodosta).

En osaa sanoa, mikä minua eniten järkyttää Mullerin kuvaamassa totalitaristisessa helvetissä. (Sanan "helvetti" käyttö ei ole liioiteltua, vaan pikemminkin se on yksi osuvimmista sanavalinnoista. En voi käyttää sanaa "painajainen", koska kaikki tapahtuu valveessa). Onko hirveintä, että joutuu opiskelija-asuntolassa kuuntelemaan taukoamatonta työväenmusiikkia, joka kuuluu huoneiston kaiuttimista? Vai se, että yksityisyyttä rikkoo valtiollinen poliisi, joka tulee avaamaan ja penkomaan lukittuja matkalaukkuja? Ei, nämä ovat vasta esimakua.

Onko kauheinta mielivaltaiset kuulustelut, joissa kuulusteltava (lue: viaton uhri) pakotetaan riisuuntumaan alasti, laulumaan lauluja ja tekemään muuta asiatonta? Onko hirveintä se, että kuulustelija kutsuu kuulusteltavaa huoraksi, koska tämä on naispuolisena opiskelijana tekemisissä kolmen miespuolisen opiskelijan kanssa - ilman mitään seksuaalista sisältöä. Ehkä vielä hirveämpää on se, ettei voi luottaa niihinkään, joita pitää luotettavina, koska kuka tahansa saattaa kavaltaa kenet tahansa, milloin tahansa. Että tuttu nainen, jonka luokse vie säilytettäväksi henkilökohtaisia tavaroitaan, saattaakin olla tekemisissä valtiollisen poliisin kanssa. Ja myöhemmin samainen nainen tulee käymään, kun päähenkilö on onnistunut muuttamaan Saksaan ja paljastuu, että nainen on luvatta kopioinut ulko-oven avaimen.

Ehkä petosta pahempi on kuolema, koska sitä ei voi mikään korjata. Romaanissa kuolee useita henkilöitä. Kuolinsyynä voi pitää kommunismia, vaikka uhrit kuolevatkin hirttoköyteen, korkealta paikalta maahan syöksyyn tai epäselvissä oloissa, kuten mahdollisesti myrkytettyyn omenaan. Ulkoisesti kaikki viittaa itsemurhaan, mutta murhaa epäillään vahvasti.

Tapa, jolla Muller kirjoittaa tästä, on mielenkiintoinen. Hänen kirjallinen ilmaisunsa on niukkaa, runollista ja tiivistä. Yleisesti ottaen karsastan niukkaa ilmaisua ja liian lyhyitä lauseita, mutta tähän yhteyteen niukkuus sopii. Miten muuten voisi kirjoittaa asioista, jotka ovat niin hirveitä, että ne houkuttavat vaikenemaan? Mullerin ilmaisu tuntuu sellaisen ihmisen puheelta, joka ei jaksaisi puhua, mutta puhuu silti. Ei jaksaisi puhua, koska ei ole sanoja kuvaamaan kaikkea hirveyttä, mutta puhuu silti. Muller ei dramatisoi eikä ole hysteerinen. Vähän on paljon.

Voisin loppuun liittää muutaman näytteen, joissa vähäeleisyys näkyy: Huonekaverin Lolan kuolemasta: "Tällaista oli sinä iltapäivänä vähän vaille kolme, kun Lola opiskeli neljättä vuotta ja oli jo melkein jotain: Tyttöjen vaatteet lojuivat sängyllä erillään Lolan vaatteista. Aurinko porotti kuumasti kopperoon, ja pöly peitti linoleumia kuin harmaa turkki. Ja Lolan sängyn vieressä, mistä kirjaset oli otettu pois, oli tumma läiskä. Ja Lola riippui minun vyössäni vaatekomerossa."

Eli miten kirjoittaa aiheesta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa? Niukasti, karsimalla kaiken ylimääräisen, tunteetta koska tunteita ei enää pysty tuntemaan. Tai miten kertoa läheisen ystävän kuolemasta? Lyhyesti ja nopeasti, kuin kirpaisua vältellen:

"Kolme päivää myöhemmin Georg nousi junaan. Tikkuaski hänellä oli takintaskussa. Häntä ei heitetty liikkuvasta junasta. Hän pääsi Saksaan. (--) Varhain aamulla kuusi viikkoa lähtönsä jälkeen Georg virui Frankfurtin katukivetyksellä. Vastaanottokeskuksen viidennessä kerroksessa oli yksi ikkuna auki."

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Berliiniläinen huumehelvetti


ELOKUVA (dvd)  ---  Uli Edel: Christiane F. (1981)

Näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten ja se syöpyi mieleeni pysyvästi. Törmäsin elokuvaan uudestaan tavaratalon aleläjässä enkä voinut jättää dvd:tä ostamatta.

Christiane F. kertoo karmean (tosi)tarinan 13-vuotiaasta tytöstä, joka jää lyhyessä ajassa heroiinikoukkuun. Elokuva on todella karmea, mutta samalla vetovoimainen kuvaus rappeutumisesta. Rakastan elokuvan vihertävän kelmeää, urbaania värimaailmaa, joka on samanaikaisesti sekä luotaantyöntävä että puoleensavetävä.

Elokuvassa näkyy paljon kolkkoa kaupunkimaisemaa: kammottavia betonitornilähiöitä, metroasemia, kelmeitä rautatieasemia, parkkipaikkoja, kylmiä katuja, saastaisia käymälöitä, tunneleita, rappukäytäviä, tavallisia koteja ja huumeluolia. Sekä tietysti rautatieasemaa reunustava katu, jolla heroiinia käyttävät poikaprostituoidut hankkivat miespuolisia asiakkaita. Siellä norkoilee myös Christianen poikaystävä.

Christiane luisuu yhä syvemmälle rappioon ja alkaa myydä itseään. Heroiini vie mennessään muitakin. Christianen kokeilunhaluinen sisar päätyy myös heroinistiksi ja lopulta kuolee tahalliseen tai tahattomaan yliannostukseen. Päähenkilön poikaystävän kämppäkaveri löytyy myös kuolleena heroiinipiikki käsivarressa sojottaen.

Elokuvan vihertävän kelmeään värimaailmaan uppoavat täydellisesti lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista, joilla vaihtelevat epätoivo, tuska, raivo ja turtumus. On oudolla tavalla lumoavaa nähdä lähikuvia kalpeista kasvoista, joilla hiki helmeilee heroiinivieroitusoireiden takia. On kammottavaa ja samalla kiehtoavaa nähdä kasvoja, joissa silmien yläluomet repsottavat heroiinipiikin jälkeisessä euforiassa. Kohta heroinistin kasvoihin leviää vahamainen, välinpitämättömyyden naamio ja silmien ilme on kuollut.

Kun kirjoitan elokuvasta, se alkaa elää mielessäni: pääosan esittäjän Natja Brunckhorstin harittavat silmät, tärisevät raajat, likaisen punaisiksi värjätyt hiukset, epätoivon ilmeet, raivo, sadattelu, kaduilla hortoilu ja tuntemattomien miesten autoihin pyrkiminen. Mustat renkaat silmien alla, käsivarren suoneen työntyvä piikki ja syntymäpäiväkakku, jossa palaa 14 kynttilää.

Toisen pääosan esittäjä Thomas Haustein on myös lyömätön epävarmoine, pälyilevine katseineen. Kaikkein tehokkaimmin verkkokalvolleni on syöpynyt kuva Christianesta ja Babsy-sisaresta istumassa metroaseman portailla puhumassa vaihtoehdoista: lopettaminen tai kuolema. Heidän ohitseen kävelee iloisia nuoria, joiden Babsy arvioi olevan samassa tilassa kuin he jo vuoden kuluttua.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kuuntele!

MUSIIKKI  ---  Kuunteluhaaste

Olen huomannut, että monien kirjabloggareiden sivuilla on lukuhaasteita, joissa bloggarit haastavat itsensä lukemaan kirjallisuutta mahdollisimman monipuolisesti ja usein oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Itse en jaksa lähteä mukaan lukuhaasteisiin, mutta sen sijaan päätin esittää itselleni kuunteluhaasteen musiikin suhteen. Tässä pähkähullussa - vai sittenkin ihan tervehenkisessä? -  haasteessa haastan itseni kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman laaja-alaisesti.

Tyylilajeja:
acidjazz, fuusiojazz, dixieland, swing, ragtime, samba, bossanova, mambo, salsa, reggae, hiphop, soul, foxtrot, tango, samba, hardrock, heavy, doomheavy, tekno, proge, punk, rap...

Alueita:
Aasia, Afrikka, Etelä-Amerikka, Australia, Lappi, Etelämanner(?)...

Aikakausia:
antiikki, keskiaika, klassismi, barokki, moderni..., 60-luku, 70-luku, 80-luku...

Laulajat: 
yksinlaulajat, kaksinlaulajat, kolminlaulajat (ei taida olla käytössä oleva termi)..., sekakuorot, naiskuorot, mieskuorot, lapsikuorot...

Erikoisuudet:
arabialainen heavy (tuskinpa löytyy), kiinalainen reggae (epätodennäköinen yhdistelmä), koloratuurisopraanot (mitä ne ovat?), eunukkilaulat (?), falsettilaulajat (kuuntelin kerran erästä falsettimieslaulajaa enkä edes tajunnut hänen laulavan falsetissa eli se siitä musikaalisuudesta...), tahallaan väärin laulajat, vahingossa väärin laulajat

Onko tällaisessa kuunteluhaasteessa mitään järkeä? On ainakin siinä mielessä, että aivot tarvitsevat virikkeitä ja mitäpä muutakaan itselle vieraan musiikin kuuntelu on kuin virikkeitä aivoille? Vaarana on tietysti myös aivojen ylikuormittuminen ja vastaanottokyvyn loppuminen. Silloin kannattaa pitää vähän taukoa ja palata asiaan uudestaan, kun on saanut ladattua päänsä toimintakuntoon - joko lataamossa tai sen ulkopuolella.

PS. Lukuhaasteita on esimerkiksi blogissa Kirjainten virrassa. Samassa blogissa on Kissa ja kirjahylly -arvonta, jossa voi voittaa palkinnoksi kirjoja, ei siis kissaa eikä kirjahyllyä.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Erään työnarkomaanin muotokuva


KIRJALLISUUS  ---  Franz Kafka: Muodonmuutos (novelli teoksessa Nälkätaiteilija, Gummerus 1999, suomentanut Aarno Peromies)

Franz Kafka (1883-1924) on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihastuin hänen absurdiin maailmaan jo vuosikymmeniä sitten. Siteeraan heti alkuun pätkän Muodonmuutos-novellista: "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakautuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet jalkansa sätkyttelivät avuttomina silmien edessä."

On ehkä moraalisesti arveluttavaa, että pidän Muodonmuutosta ennen kaikkea hauskana novellina. Eikö olisi luontevaa pitää sitä kuvottavana ja sairaana tai vähintään surullisena? Tai eikö olisi syytä nähdä novellissa heijastuksia juutalaiskielteisyydestä? Kafkahan oli itse juutalainen ja kirjoitusajankohtaan juutalaisiin kohdistuva vihamielisyys alkoi voimistua. Eikö vastenmieliseksi eläimeksi muuttuminen kuvasta asennetta, jota juutalaisiin heijastettiin? Tuolloin alkoi levitä antisemitistinen ajattelutapa, että juutalaiset olivat kuin syöpäläisiä, jotka olisi syytä tuhota. Omassa lukukokemuksessani en kuitenkaan jaksa olla liian vakava, vaan kiinnitän eniten huomiota Kafkan hullunhauskaan huumoriin.

Novellin koomisuus rakentuu mielestäni Gregorin mahdottomista tunnereaktioista. Mikä olisi luonteva ja psykologisesti uskottava reaktio, jos henkilö huomaa yhden yön aikana muuttuneensa jättiläismäiseksi koppakuoriaiseksi? Ainakin itse olisin järkytyksestä suunniltani. Pelästyisin niin, että luultavasti menettäisin tajuntani. Vähintään alkaisin kirkua kauhusta tai lamaantuisin niin, että kadottaisin puhekykyni. Oletan tässä tietysti, että muuttuneesta olomuodostani huolimatta olisin säilyttänyt oman persoonallisuuteni enkä olisi saanut hyönteisen tajuntaa.

Mutta mitä tekee novellin Gregor Samsa? Ei yhtään mitään. Hän ei ole moksiskaan, vaikka on kadottanut ihmismäisen olomuotonsa ja muuttunut valtavaksi syöpäläiseksi. Gregor on ainoastaan lievästi hämmästynyt, mutta ei millään muotoa järkyttynyt. Hän toteaa itsekseen: "Mitä minulle on tapahtunut?" ja jättää asian siihen. Aivan kuin kyse olisi jostain arkipäiväisestä tilanteesta kuten nenän tukkeutumisesta nuhassa tai käden puutumisesta huonon nukkumisasennon takia.

Novellin kertojakaan ei päivittele tapahtunutta, vaan siirtyy kuvailemaan huoneen sisustusta. Ainoa asia, mikä herättää Gregorissa tunteita, on kolea sää ja sadepisaroiden ropina ikkunapeltiä vasten. Se tekee Gregorin apeaksi, koska hän ei halua lähteä ulos kävelemään sateessa juna-asemalle. Tässä näkyy jälleen päähenkilön absurdi reagointitapa: Gregor ei usko, että hänen muuttunut ulkomuotonsa haittaisi kaupparatsun työtehtävien hoitoa. Gregor on niin piintynyt työnarkomaani, ettei edes hyönteiseksi muuttuminen estä häntä ajattelemasta työtä.

Ainoa asia, mikä saa Gregorin todella säpsähtämään ja pelästymään, on herätyskellon tikitys. Gregor huudahtaa: "Taivaan vallat!", mikä on hänen voimakkain tunnereaktio koko novellin aikana. Loppunovellin ajan minua huvittaa suunnattomasti Gregorin täydellinen kyvyttömyys ymmärtää perheenjäsenten järkytystä ja kauhua. Päähenkilön äiti pyörtyy järkytyksestä. Isä heristää raivoissaan nyrkkiä kuin viestittääkseen, että Gregor on tahallaan muuttanut muotoa. Sisar suhtautuu suopeasti ja yrittää kaikkensa tukahduttaakseen vastenmielisyytensä. Palvelijat ja vuokralaiset kaikkoavat. Kauppafirman prokuristi naulitsee kauhuissaan silmänsä Gregoriin ja poistuu paikalta takaperin kävellen.

Huomaan, etten onnistu välittämään novellin hauskuutta tässä blogitekstissäni. Siksi kehotan lukemaan Muodonmuutoksen itse ja miettimään, onko novelli traaginen, koominen vai jotain muuta. Entä mitä itse tekisit, jos jonain aamuna huomaisit muuttuneeksi valtavaksi koppakuoriaiseksi? Järkyttyisitkö vai ajattelisitko kuin Gregor: "Ihminen voi hetkellisesti menettää työkykynsä"?

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Dramatiikkaa ja eksotiikkaa, osa II


MUSIIKKI  ---  KOM-teatteri: Kansainvälinen (Love Records, 1996)

Jauhan edelleen taistolaismusiikista, koska on pakko. Olen nimittäin ajautunut identiteettikriisiin odottamattomien taistolaismusasäväreitteni takia. On vaikea käsittää, miten kaltaiseni epäpoliittinen (käyn kyllä äänestämässä, mutta muuten olen syvässä poliittisessa horroksessa) henkilö voi innostua taistolaismusiikista. Olen ryhtynyt purkamaan tätä ongelmapesäkettä auki.

Tänä aamuna onneksi tajusin, että voi tuntea vetoa johonkin musiikkiin, vaikka se ei vastaisikaan täydellisesti omaa identiteettiä. Eli voi aivan hyvin saada sävärit gangsta-rapista, vaikka ei haluakaan olla parittaja ja huumediileri (tai mitä ikinä gangsta-elämätapaan kuuluukaan). Tai voi aivan hyvin pitää Richard Wagnerin musiikista, vaikka ei hyväksy natsismia. Tai voi innostua Irwinistä, vaikka ei halua ruveta rappioalkoholistiksi jne jne.

Olen listannut syitä, miksi tämä Kom-teatterin levy kolahtaa:
1) marssimusiikki vaikuttaa fysiologisesti kiihdyttävästi eli sydämen syke nousee, hengitys nopeutuu ja vireystila lisääntyy
2) lyyriset ja eksoottiset sanoitukset vetoavat tunteisiin. Sanoituksissa on paljon voimakkaita ja yleisinhimillisesti vetoavia sanoja, kuten kuolo, hauta, kyyneleet, suru, tuska, tuli ja veri. Sen lisäksi sanoituksissa on myös sanoja, jotka ainakin itselleni ovat tyhjiä ja yhdentekeviä, kuten aate, luokka, puolue, liitto, kansa, työläinen, porvari, valta ja yhteiskunta. Minulle kaikkein yhdentekevin sana on puolue, ei voisi vähempää kiinnostaa.
3) melodiat vetoavat tunteisiin. Olen huomannut, että kohtalokas yhdistelmä on marssin selkeän hakkaava rytmi yhdistettynä tunteisiin vetoavaan melodiaan ja kiehtoviin sanoituksiin.
4) vakavuus ja vilpittömyys
5) eksoottisuus. Minulle tällainen musiikki on eksoottista, koska en ole missään elämäni vaiheessa joutunut taistolaismusiikin pakkokuuntelun uhriksi. En ole koskaan tuntenut yhtään taistolaisuuteen vihkiytynyttä henkilöä. Ymmärrän hyvin, että osalle ihmisistä tällaisessa musiikissa ei ole mitään eksoottista, vaan se kuulostaa pelkästään tympeältä ja tunkkaiselta.
6) kuorolaulu ja Kaisa Korhosen matala ja majesteettinen ääni. Kuorolaulun kuuleminen on ainakin itselleni kova juttu, koska melkein aina tulee kuunneltua vain yhden ihmisen laulua kerrallaan. 

Olen huomannut, että dramatiikka vetoaa minuun voimakkaasti. Olen jälleen yhdistellyt levyn sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä:

tsaarin me näimme palatsiinsa kätkeytyvän
viinillä mieltä levotonta tyynnyttävän
kauan on silti kirjoitus ollut seinällä sen 
uhkaavat lauseet synkästi liekehtien

            hyinen halla
            luonto jylhä
            rajumyrskyt pauhaa

tyrmistä kolkoimmat saitte tulla tuntemaan
tuomiot ankarimmat langetettiin aikanaan
pyövelin kourat tarttuivat teihin armottomat
mestattavaksi kahleissa kuljettivat

           kalmiston hongat
           harmaja hauta
           mustuva multa
           runneltu ruumis

ei kuolo sydämiämme kaiva
ei kyyneleet silmiimme saa
ei suru mieltämme paina
vaikka ainias peittää sun maa

torstai 1. maaliskuuta 2012

Brutaalia toimintaa


 KIRJOITTAMINEN  ---  DIY-taistolaislyriikkaa

Otsikko on harhaanjohtava, koska tässä tekstissä ei ole kyse omin sanoin kirjoittamisesta, vaan jo olemassa olevien tekstien uudelleenjärjestelystä. Olisin voinut valita otsikoksi myös sanat brutalisointi, vandalisointi tai tökerö vääristely.

Kuinka siis kirjoitat Do it yourself -taistolaislyriikkaa:
1) Kuuntele taistolaismusiikkia riittävästi tai mielellään liikaa, jolloin pääsi on räjähtämäisillään ja taistolaismusa soi päässäsi myös silloin, kun se ei soi stereoistasi.
2) Kirjoittele kuuntelun aikana muistiin sanoituksista pätkiä sieltä sun täältä.
3) Yhdistele sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä. Uudelleen yhdistellyissä sanoituksissa ei tarvitse olla mitään ulkopuoliselle avautuvaa sanomaa, vaan riittää että uusiotekstissäsi on edes jonkinlaista sisäistä logiikkaa, jonka vain sinä ymmärrät. Kas näin:

Rahiseva äänilevy
ruhjotut luut
hehkuun jähmettyneet sydämet
hyeenankeltaiset hampaat
...ja auringon kimalluksen
maan kolkka varjoisa
jäätyneet kentät
harmaja hauta
...ja auringon kimalluksen
veren ääni
kylmät kahleet
varjot ristikoiden
...ja auringon kimalluksen


Jotenkin outo
CIA, kehto taistelun ja veljeyden
Coca Cola, maailman vahvin sissiliike
Ford Motors, taistomme voittohon vie
United Fruit, ei suru mieltämme paina
CIA, tulipatsaina kolme kirjainta roihuaa


Matkailumainokset
Santa Clara, unessa tuoksuu akaasia
Grandola, on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
Spatski, uuden aamun rusko purppuroimaan
Chile, Amerikan suloiset uumat
Polidzaveskij, vuorten tuolla puolen


Sekavaa
marmeladin tahrimat kärpäset
kisällittäret keltaisine hyeenanhampaineen
odota niin palajan
oopperamurhaajat leningeissään
kuolleen hedelmän mätänemään viskattu terttu
lintu verta suonissaan
poltinmerkki rinnassansa hehkui
mitä ne tekivät oudolle linnulle
tappoivat tietysti ylijäämävaraston hienolla aseella
oi Auschwitsin neidot, oi tyttäret Dachaun
ryöstöruhtinaiden maat
teräkseen valetut

tiistai 28. helmikuuta 2012

Dramatiikkaa ja eksotiikkaa


MUSIIKKI  ---  70-luvun poliittinen musiikki

Olen järkyttynyt. En ymmärrä, miten tässä on päässyt näin onnettomasti käymään. En käsitä, miten kaltaiseni epäpoliittinen henkilö voi saada sävärit 70-luvun poliittisesta musiikista. Mihin tätä voisi verrata? Ehkä siihen, että koko ikänsä lenkkimakkaraa syönyt ihminen tulee vahingossa maistaneeksi vegaaniruokaa ja hurahtaa saman tien veganismiin. Tai että isänmaallisuudesta vouhottava henkilö tajuaa jonain kauniina päivänä olevansa kosmopoliitti. Tai että eräs turkulainen, miespuolinen tekstiviestipoliitikko, joka on pitänyt itseään 100 %:n heterona, herää jonain aamuna ja tajuaa olevansa sittenkin miesten perään.

Olen siis kuunnellut kahta taistolaisuuden klassikkolevyä eli Agit-Propin kokoelmalevyä ja Kom-teatterin Kansainvälinen-levyä. En ole koskaan saanut taistolaisuudesta mitään tolkkua. Kai se oli joku dramaattis-poliittinen nuorisoliike 70-luvulta. Olen yrittänyt selvitellä liikkeen syvintä olemusta lukemalla Laura Honkasalon romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun ja katsomalla dokumentin Kenen joukoissa seisot. En tullut hullua hurskaammaksi.

Ehkä en välitä Agit-Propin tai Kom-teatterin musiikista sen poliittisuuden takia, vaan taiteellisten vaikutelmien takia. Tunteisiini vetoaa mahtipontisuus ja paatoksellisuus, ehkä jopa aggressiivisuus. Myös eksotiikka vetoaa. Kom-teatterin levyllä on paljon laulettua marssimusiikkia. Järkyttyneenä huomasin, että pidän marssimusiikista, ehkä siksi, että laulettu marssimusiikki kuulostaa eksoottiselta. Marssi on myös rytmillisesti selkeää ja se tuntuu uppoavan suoraan selkäytimeen tai imeytyvän verenkiertoon.

Vaikka olenkin järkyttyneessä mielentilassa odottamattomien mieltymysteni takia, pystyn kuitenkin ajattelemaan analyyttisesti. Oivalsin, että suuri osa taistolaispaatoksen vetovoimasta johtuu sanoituksista, joissa on paljon oudosti kiehtovia, runollisia ilmaisuja. Kuuntelujeni aikana olen kirjoitellut niitä muistiin, kai siksi että haluan konkretisoida tunteeni paperilla. Seuraavassa on taistolaislyriikkaa tai -mystiikkaa mielivaltaisessa järjestyksessä:

hehkuun jähmettyneet sydämet
unessa sulle tuoksuu akaasia
on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
aamun uuden ruskon purppuroimaan
valkean vallan aaveet
kylmiä kahleita helskyttää
vaskimuna valkama 
hän seisoi jäätyneellä aukiolla
sydämen punaiset armeijakunnat
tappoivat palasen maailman sydäntä
pusertuu valheen painon alle
hirvittävä syytös ruhjottujen luiden
harmaja hauta, mustuva maa
hyinen halla
kalmojen maat
purppuravaatteet

Paatosta eikö vain? Dramatiikkaa eikö vain? Lyriikkaa, kyllä vain! Ehkä jopa mystiikkaa. Ei ihme että tuntuu joltain.

PS. Tavoitteenani oli alun perin kirjoittaa tasapuolisesti musiikista, elokuvista ja kirjallisuudesta, mutta olen toistuvasti lipsahtanut kirjoittamaan epäasiantuntijalausuntoja musiikista. Seuraavalla kerralla yritän pakottaa itseni kirjoittamaan kirjallisuudesta eli Franz Kafkan Muodonmuutoksesta, joka on yksi hauskimmista novelleista,  mitä olen lukenut.  Mutta toisaalta: samalla olisi niin hauska kirjoittaa Pendereckin epämusiikista, M.A. Nummisen epälaulusta (kaikella kunnioituksella) tai Frederikin "iskelmälyriikasta".

PPS. Minun on aina ollut vaikea katsoa Love Recordsin (kyseisten levyjen kustantaja) logoa, koska se näyttää silmissäni rivolta (vihjeet: kaksi miestä, yö, makuuhuone). Ehkä olen perverssi. Todennäköisesti logo kuvastaa jotain viatonta ja ylevää, kuten kansainvälistä solidaarisuutta, yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisten välistä veljeyttä ja kansojen vapautta. Mene ja tiedä.

torstai 23. helmikuuta 2012

Minulla on nälkä, vaikka hevoset laukkaavat


   (tekotaiteellinen asetelma Nimetön 1395727942b)

KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"

Joku aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä ja sähköshokeilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluuskieli tai hullunkieli.

Sitä ennen pitää selvittää, millaista on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seuraussuhteiden tai ajallisten yhteyksien takia.

Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua tai kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilan myyjälle näin: Fasaani! Yksi kahveja! Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison vai pienen? Missä vesi on?

Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole vielä tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy  juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan. Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi, kun ensin muotoilee virkkeen, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat.

Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lunta pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikkot loistavat Saharassa.

Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vain vaihtamaan sanat asiayhteyteen kuulumattomiksi:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluuta! Vai sittenkin nykyrunoutta? Eräs henkilö nimittäin kommentoi asiaa, että kuulostaa ihan nykyrunoudelta. Ei kai se niin yksinkertaista voi olla, nykyrunouden tuottaminen? Mutta voi olla, että runoilijoiden kirjoitusprosessiin kuuluu jonkinlaista "hullullistamista" (uusiosana, jonka tekaisin juuri äsken).

Entä miten olisi syy-seurausyhteys ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen kerran täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!

Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta entäpä jos yritän tuottaa hullunkieltä spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Itse asiassa muistan hämärästi kirjasta hullunkielestä, jotain tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista ymmärrettävää kertomusrakennetta.

Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, olen keltainen, syntymäpäivistä syntymäpäiviin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Minä valoisa, kaaduin silloin, paatunut, olen oltuani, silloin keltaista kaatoa, olet kirveli kantoon, illoin siellä. Parempi, mutta jotain kertovaa rakennetta on edelleen havaittavissa.

Jos tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkoisiin takkeihin pukeutuneet henkilöt vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...

maanantai 20. helmikuuta 2012

Laskelmoitua tylsyyttä


MUSIIKKI  ---  Erik Satie: Oeuvres pour piano, volume 3 (Accord,1987)

Ensimmäisen kerran törmäsin Erik Satien (1866-1925) nimeen Tori Amoksen levyllä Night of Hunters. Amoksen levyllä kaikki kappaleet ovat saaneet innoituksensa klassisesta musiikista. Satiesta vaikutteita saanut kappale on nimeltään Battle of Trees. Pidän levyllä muutoin kaikista kappaleista, paitsi en tästä. Se on niin pitkäveteinen, etten pysty kuuntelemaan sitä.

Tulin kuitenkin lainanneeksi kirjastosta Satien levyn, koska halusin tietää, jatkuuko säveltäjän musiikki yhtä pitkästyttävänä alusta loppuun. Valitettavasti vastaus on kyllä. Koin Satien musiikin niin tylsänä, että sen kuuntelu oli melkein kidutusmuoto. Kuunteluni aikana mietin, onko Satie aivan tosissaan säveltänyt tällaista musiikkia vai onko kaikki pelkkää vitsiä.

Vasta kuunteluni jälkeen tulin googlanneeksi kyseisen herran nimen ja paljastui, että Satie ei aina ollut tosissaan. Maailman luotettavimman tietolähteen maineessa olevan sivuston (ehkä pienimuotoista ironiaa havaittavissa) eli Wikipedian artikkelista selvisi, että Satie oli ranskalainen avatgardisti, joka tunnetaan humoristisista, kokeilevista ja perinteisiä oppeja parodioivista sävellyksistä.

Lisäksi selvisi, että Satien musiikissa tyylipiirteinä ovat minimalismi ja naivius. En tiedä, mikä minimalismi tarkoittaa musiikkiterminä. Pakostakin tulee mieleen sellaisia vaihtoehtoja kuin moninaisuuden ja mielenkiintoisuuden minimointi. Minimalismi saattaa olla myös pitkäveteisyyden synonyymi. (Olenpa ilkeä tänään, mutta antaa mennä vaan). Entä mitä naivius tarkoittaa musiikkiterminä? Ehkä lapsellisuutta ja alkeellisuutta, enpä tiedä.

Kun luin cd-lehtisestä asiantuntijoiden tulkintoja Satien musiikista, silmiini tökkäsi sana calculate, mikä tarkoittaa laskemista ja laskelmointia. Mielestäni laskelmointi taideteoksen yhteydessä kuulostaa todella pahaenteiseltä. Laskelmointi soveltuu bisnesajatteluun, mutta eikö se näivetä taiteen? Eikö laskelmoitu taide ole kylmää ja tunnekuollutta epätaidetta?

En siis voi väittää, että Satien musiikki vetoaisi minuun, mutta sen sijaan luin mielenkiinnolla säveltäjän persoonallisista elämäntavoista. Jos nettitietoihin on yhtään luottamista, Satie asui muutaman neliömetrin kokoisessa kopperossa, jonne hän ei koskaan kutsunut vieraita. Säveltäjän kuoleman jälkeen kopperosta paljastui sanoinkuvaamaton sotku. Satie pukeutui aina täsmälleen samanlaiseen samettiasuun. Hän omisti useita kappaleita täysin identtisiä samettiasuja! Ruuakseen hän ainakin väitti syövänsä vain ja ainoastaan valkoista ruokaa. Eli kai jotain tähän malliin: aamiaiseksi kananmunan valkuaisia, lounaaksi valkoista riisiä ja valkoisia papuja, välipalaksi kananmunia, päivälliseksi valkoista parsaa ja valkoista riisiä ja iltapalaksi kenties lisää kananmunia.

Pakko kai tähän loppuun kertoa Satien pahimmasta musiikillisesta kidutusmuodosta eli sävellyksestä nimeltä Vexations. Se on 180 nuottia sisältävä sävellys, joka toistetaan 840 kertaa. Aikaa tähän kuluu vaivaiset 18 tuntia ja urakan suorittamiseen vaaditaan 10 pianistia! (Jos kuolemani jälkeen jatkosijoituspaikakseni valikoituu helvetti, joudun todennäköisesti kuuntelemaan tätä tauotta).

torstai 16. helmikuuta 2012

Schönbergin musiikin käyttötarkoitukset


MUSIIKKI  --- Arnold Schönberg: Kammersymphonie Nr. 1 op. 9 (Deutsche Grammophon, 1997)

Arnold Schönbergin (1874-1951) sävellyksen kuuntelu oli kärsimystä. Koin hänen musiikkinsa levottomana, riitaisana, kaoottisena ja hajanaisena eli lyhyesti sanottuna epämiellyttävänä ja ärsyttävänä.

En ole muutoin maailman käytännöllisin ihminen, mutta musiikkia kuunnellessa käytännöllinen ajatteluni aktivoituu välittömästi. Yleisesti ottaen luokittelen musiikkia sen vaikutuksen ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikin pitää mahtua mielestäni johonkin seuraavista käyttötarkoituksista: 1) rauhoittava ja rentouttava 2) piristävä ja energisoiva 3) tanssittava ja 4) visuaalisia mielikuvia herättävä.

Schönberg ei sovi mihinkään näistä. Mutta Schönbergin levoton ja riitaisa musiikki saattaisi sopia muutamiin tilanteisiin, kuten perheriitojen ja avioeroilmoitusten taustamusiikiksi. Tällaisen musiikin tahdissa tuntuisi luontevalta paiskoa posliineja seinään tai riidellä omaisuuden jakamisesta. Muita käyttötarkoituksia, joihin Schönberg soveltuu, ovat firmojen irtisanomisilmoitukset ja julkisilla paikoilla soiva "karkoitusmusiikki", jonka avulla ilkivaltaan taipuvaisia nuorisolaumoja yritetään saada kaikkoamaan. Schönbergin musiikki sopisi mielestäni oivallisesti myös taiteellisen luomisprosessin taustamusiikiksi, esimerkiksi teokseen jossa maalia roiskitaan kankaalle tai rautaromusta hitsataan yhteen kaoottista tilateosta.

Sen sijaan Schönberg ei mielestäni missään nimessä sovi näihin yhteyksiin: romanttiset kynttiläillalliset, häät, hautajaiset, palvelupuhelimen odotusääni, hissimuzak tai tavaratalon taustamusiikki.

Jos joutuisin kuuntelemaan Schönbergin musiikkia useiden tuntien ajan, alkaisin voida pahoin. Tuntisin oloni neuroottiseksi ja identiteettini olisi hajoamaisillaan. En enää tietäisi, olenko ihminen, humanoidi vai kyborgi. En muistaisi, olenko nainen, mies vai hermafrodiitti. En tietäisi, olenko vastasyntynyt, nuori, keski-ikäinen vai jo kuollut. En osaisi päättää, pitäisikö minun istua vai seisoa, nukkua vai olla valveilla, syödä vai olla syömättä, hengittää vai lopettaa hengittäminen.

Ehkä yhden käyttötarkoituksen voisi vielä mainita Schönbergin musiikille ja sehän on tietysti elokuvan taustamusiikki. Schönbergin musiikilla voisi kuvata levottoman ihmisen sielunmaisemaa. Tällainen ihminen voisi esimerkiksi kulkea huoneessa ympyrää tai haahuilla kaupungilla päämäärättä. Henkilöllä olisi vakavia keskittymisvaikeuksia ja epävakaa tunne-elämä.

Vaikka tämä on vain epäasiantuntijalausunto, olisi ehkä syytä tehdä taustatyötä ja selvittää, miksi Schönbergin musiikki kuulostaa niin levottomalta. Ehkä se johtuu toistorakenteiden puutteesta.

Myöhempi lisäys:
Taustatyötä on tehty ja tässä ovat pikaisen haun tulokset:

Sibelius Akatemian koulutuskeskus, avainsanoja haulle "Arthur Schönberg":
uusi Wienin koulu, dodekafonia, myöhäisromantiikka, ekspressionismi, atonaalisuus

Wikipedia: atonaalisuuden pioneeri, 12-säveljärjestelmä

Hikipedia (hauskin ja samalla epäluotettavin määritelmä Schönbergistä).
Itävaltalainen "säveltäjä", joka sävelsi paljon niin kutsuttua "musiikkia". Schönberg tunnetaan omalaatuisista harmonioistaan, jotka vaihtelevat lievästi ärsyttävistä aina äärimmäistä fyysistä kipua aiheuttaviin sattumanvaraisiin ja järjettömiin raapaisuihin. Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän eli dodeka(ko)fonian, jonka tavoitteena on tuhota kuulijan mahdollisuudet nauttia musiikista. (---) Schönberg on säveltäjänä itseoppinut ja sen kyllä huomaa.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Ei hypnoosia


KIRJALLISUUS  ---  Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)

Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään tavalla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.

Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneenko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.

Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.

Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.

Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle tärkeintä ei ole se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä olisi hutaisten luotuja, kunhan virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.

Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.


sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Missä lukijat luuraa?


KIRJOITTAMINEN  ---  Miten saan blogilleni lisää lukijoita? 

Blogini on ollut olemassa jo melkein kuukauden. Blogilistalla blogini on roikkunut muutaman viikon. Mitä tässä ajassa on tapahtunut? Olen julkaissut kymmenen blogitekstiä. Mutta entäs lukijat? Olenko omasta mielestäni saanut tarpeeksi lukijoita? En. Sivullani on käväissyt 80 ihmistä. Tähän lukuun sisältyy myös omat käyntini, joten todellisuudessa kävijöitä on ehkä 60. Riittääkö tämä minulle? Ei todellakaan.

Kaipaan epätoivoisesti lisää lukijoita. Minkälaisilla toimenpiteillä voisin haalia niitä lisää? Listaan seuraavaksi kaikkein epätodennäköisimmät hankkeet, joihin ryhtyisin lukijamäärän kasvattamiseksi.

Suureelliset ja kalliit: Kaikkein hölmöimmältä idealta tuntuu televisiomainos. Minulla  ei ole tarkkoja tietoja televisiomainosten hinnoista, mutta luulen, että tuhansia euroja palaa nopeasti. Toinen pähkähullu idea olisi etusivun mainos sanomalehdessä. Kolmantena listalle nousee kuumailmapalloon painettu blogini nimi. Samaan sarjaan kuuluu pienlentokoneen vetämä mainosnauha blogistani.

Sairaalloiset: Raahautuisin julkiselle paikalle, esimerkiksi Senaatintorille. Telkeytyisin säiliöön tai häkkiin ja ilmoittaisin, että alan nälkälakkoon, ellei blogini lukijämäärä kasva. Toinen yhtä epätoivoinen keino olisi kytkeä itsensä kettingillä kiinni johonkin mastoon tai puuhun ja huudella sieltä blogimainoksia. Erittäin näyttävä ja todella sairas keino olisi valella itsensä bensalla ja uhata sytyttää itsensä palamaan, jollei lukijoita ilmaannu lisää. Samaan sarjaan kuuluu myös uhkaus hypätä korkean rakennuksen katolta alas, ellei blogini saa huomiota.

Mauttomat: Vessakirjoitukset ovat mauttomuutta pahimmillaan. Alkaisin mainoistaa blogiani yleisövessojen ovissa. Vessamainokset tulisivat todella edullisiksi, mutta haittapuolena niissä olisi se, että blogini yhdistyisi ihmisten mielissä ruumiineritteisiin. Hieman tyylikkäämpää olisi tyrkyttää ohikulkijoille lentolehtisiä, joihin olisi painettu blogini nimi. Todella tökeröä olisi astua metrovaunuun ruuhka-aikaan ja alkaa kailottaa blogistaan. Samalla kulkisin edestakaisin vaunussa ja keräisin rahaa blogini ylläpitokustannuksiin ja muuhun hämärään.

Lipevät: Lähettäisin suosituille bloggareille imartelevia viestejä, joissa ensin kehuisin heidän blogiaan maasta taivaisiin ja lopussa mainitsisin, että by the way, myös minulla on blogi. Tällöin tavoitteena olisi saada heidät liittämään oma blogini heidän seuraamiensa blogien listalle.

Näihin toimiin en siis aio ryhtyä. Tyydyn odottamaan. Selittelen itselleni, että bloggaan, koska pidän kirjoittamisesta. Ja onhan se totta. Mutta taustalla leijuu kuitenkin vieno toive lukijoista. Ei kai kukaan muukaan bloggari halua viestejään tyhjään bittiavaruuteen syytää.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Mr. Tynkä-Sipoon ohjeet


KIRJALLISUUS  ---  Iiro Rantala: Nyt sen voi jo kertoa (Teos, 2011)

Jazzpianisti Iiro Rantalan kirjassa on luku "30 ohjetta nuorelle taiteilijalle". Ohjeet ovat sen verran hauskuuttavia, että koen olevani pakotettu siteeraamaan niitä tähän bloguraan:

  • "Näytä taiteilijalta. Pukeudu kummallisella tavalla. Hiusmuotoilulla ja lävistyksillä pääset jo pitkälle. Pääasia on, ettet näytä tavalliselta, etenkään tavalliselta taiteilijalta.
  • Opettele muutama sivistyssana ja tiputtele niitä puheesi lomaan. Sinulla olisi hyvä olla jokin oma hokema. Mieluummin sellainen, jota kukaan ei tajua mutta joka kuulostaa ihmeelliseltä.
  • Älä lähde kokeilemaan siipiäsi jossain muussa lajissa tai tyylissä. Muodostuu uskottavuusongelma. Kriitikot eivät voi käsittää monilahjakkuuksia, koska jotkut heistä eivät valitettavasti ymmärrä edes sitä ainoata taiteenalaa, josta kirjoittavat.
  • Älä sotke huumoria taiteeseesi. Huumori yhdistetään viihteeseen ja sitä et voi hyväksyä, koska olet taiteilija. Viihde on cheap. Se ei puhuttele sinua.
  • Jos sinulla ei ole karismaa omasta takaa, ala välittömästi esittää erilaisia rooleja. Kokeile rankkaa, etäistä, mielisairasta, hippiä, juppia, älykköä, tyhmää, viileää ja romanttista. Jokin rooleista varmasti istuu sinulle, ja kun vedät sitä tarpeeksi kauan, alat muiden mielestä tuntua karismaattiselta.
  • Suhteesi julkisuuteen on läpikotaisin viturallaan aina ja ikuisesti. Jos olet julkisuudessa jatkuvasti, ujuta sopivaan väliin analyysi siitä, kuinka liika julkisuus vaivaa ja ahdistaa sinua. Ennen kaikkea se haittaa taiteellista työtäsi. Jos et saa julkisuutta, muista toistaa kuinka turhauttavaa on, kun kukaan ei enää arvosta taidetta. 
  • Jos mikään ei auta, vaihda sukupuolta. Tai kerro harkitsevasi sitä. Huomiota saat myös, jos unohdat oman äidinkielesi. Ala ihan pokkana puhua huonoa suomea."

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Laatua kiroiluun, pliis!

                                         (kuva väärinpäin, mahtavaa)

SARJAKUVA  ---  Herge: Seitsemän kristallipalloa (Otava, 2007)

Suurin osa Fennoskandian asukkaista on varmasti lukenut Tintti-sarjakuvansa jo lapsena, mutta itse luen niitä ensimmäistä kertaa vasta nyt aikuisena. Aluksi viehätyin tai pikemminkin hurmioiduin Hergen erinomaisesta piirrosjäljestä. Erityisesti pidin perspektiivin hallinnasta ja voimakkaasta kolmiulotteisuuden tunnusta. Monet ruudut ovat kuin suoraan elokuvan kohtauksista. Tosin piirrosjäljessä on eroa, kun vertaa Hergen alkukauden summittaista tyyliä myöhemmän kauden yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Suosikkihahmoni on Kapteeni Haddock, kukapa muukaan! Hergen nettisivuilta selvisi, että en ole mieltymyksineni yksin. Kapteeni Haddock on monessa yleisöäänestyksessä noussut suositummaksi hahmoksi. Eikä ihme, kukapa pystyisi vastustamaan Haddockin räiskyvää temperamenttia, hänen turhautumistaan ja toistuvia raivokohtauksiaan, joiden aikana hän kiroilee yllättävän monipuolisella sanavarastolla.

Kapteeni Haddockin yleisimpänä kirosanalitaniana taitaa olla Tuhannen miljoonan tyrskyn myrsky ja hyrsky! tai jokin sen muunnos. Lukemassani sarjakuvakertomuksessa Haddock säväyttää myös näillä kirosanoilla: Raakalaiset! Idiootit! Analfabeetit! Lättäjalat! Ektoplasmat! Vampyyrit! Protoplasmat! Harlekiinit! Vandaalit! Autodidaktit! Vuoristoapinat! Kleptomaanit! Byrokraatit! 

Miltä kuulostaisi, jos nykykiroilijat korvaisivat v-sanansa jollain haddockmaisella versiolla? Uppoavatko uudet kirosanat esimerkiksi seuraaviin, puhekielisiin lauseisiin:

Missä v---ssa sä oot?
Missä harlekiinissa sä oot?
        Mikä v---u sua oikeen vaivaa? 
        Mikä ektoplasma sua oikeen vaivaa? 
 Mitä v---ua sä siinä kyyläät?
Mitä vandaalia sä siinä kyyläät?
         Ei v---u! Juna meni just! 
         Ei analfabeetti! Juna meni just! 
 Mistä v---sta sä oikeen puhut?
Mistä vuoristoapinasta sä oikeen puhut?

Heitä kommenttisi osoitteeseen: tapaus.amusia (at) gmail.com

torstai 2. helmikuuta 2012

Täydellinen harmonia


MUSIIKKI  ---  Johann Pachelbel: Canon (Deutsche Grammophon, 1984)

Huomaan, että olen lyhyessä ajassa jo täysin addiktoitunut epäasiantuntijalausuntojen kirjoittamiseen musiikista. Tällä kertaa käsittelen Johann Pachelbelin (1653-1706) sävellystä Canon. Koska en ole opiskellut musiikkihistoriaa, en todellakaan tiedä, mitä tyylisuuntaa Pachelbel edustaa. Ehkä klassismia tai barokkia.

Siirryn kuvailemaan Pachelbelin musiikin herättämiä tuntemuksia. Koin rauhaa, harmoniaa ja onnellisuutta kuuntelun aikana. Kirjoitan tämän ilman ironian välkettä silmissä. Musiikki oli valehtelematta malliesimerkki täydellisestä harmoniasta. En edes tarkalleen tiedä, mitä harmonia tarkoittaa musiikkiterminä, mutta sehän ei estä minua käyttämästä sanaa tässä epäasiantuntijalausunnossa.

Toinen sana, jota aion uhka- ja tyhmänrohkeasti käyttää tässä tekstissä, on fraasi. Eiköhän fraasi ole jonkinlainen musiikillinen ajatus tai teema. Väitän, että kappaleessa varioitiin samaa fraasia. Väitteeni saattaa olla täydellistä nonsenseä ja mambo jamboa, mutta big deal.

Sävellys herätti paljon visuaalisia mielleyhtymiä. Koin musiikin kieppuvana, keinuvana ja aaltoilevana. Kun pidin silmiäni kiinni, näin kuvasarjan jäällä liukuvasta luisteluparista, joiden liikkeet olivat täysin yhteneviä. Sisäisessä filmissäni (en siis kirjoita mistään hallusinaatioista) näin myös kuvasarjan, jos nainen ja mies lähestyvät toisiaan pellon vastakkaisista päistä. He kävelevät toisiaan kohti, he katsovat toisiaan kiinteästi koko ajan ja kohdatessaan he asettavat kämmenensä toisiaan vasten.

Omasta mielestäni Canonissa on kyse juuri tästä: katseesta, kohtaamisesta ja kosketuksesta. Mutta sitten tietysti kaikki muuttui. Teoksen ensimmäisen osan jälkeen seurasi lyhyt katkos ja sitä seurasi kammottavaa vingutusta ja kirskutusta. Tuntui kuin edellisessä osiossa varioitua teemaa/fraasia oli tahallaan soitettu väärin.

Jälkimmäinen osio kuulosti kuin huonolta mainospuheelta, jossa huonoa slogania toistetaan liian pitkään ja lisäksi kimeällä äänellä. Mutta teoksen alkuosa hipoo edelleen täydellisyyttä.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Jazz, en tajuu!


MUSIIKKI  ---  Jazzallergia

Olen aina ollut allerginen jazzille. Allergia on ehkä huono sana, mutta mitä muutakaan sanaa tässä yhteydessä voisi käyttää? Kaikki tietävät, mitä tarkoitan eli että tulen pahoinvoivaksi. Jazz on ehkä myös huono sana, koska se on vain yläkäsite samaan tapaan kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus. Otsikon kaunokirjallisuus alle mahtuu kaikenlaisia tekstipläjäyksiä ja sama tilanne taitaa olla jazzissakin. Mutta jotain sanoja tässä on pakko käyttää.

Millaisia sitten ovat jazzallergiani oireet? Lievää pahoinvointisuutta, sekavuutta, tunne eksymisestä, tunne ettei tiedä, minne on menossa ja miksi. Oireitani voi verrata tuntemuksiin rautatieasemalla, kun odottaa junaa eikä tiedä, milloin se tulee, minne se menee, missä pitäisi jäädä pois tai tuleeko juna ylipäänsä ollenkaan.

En ymmärrä jazzia, koska en ymmärrä sen tarkoitusta. Mihin sillä oikein pyritään? Onko sen tarkoituksena aiheuttaa levottomuutta ja epätietoisuutta, sekavuutta ja tuntemuksia sydämen rytmihäiriöistä? Tämäkö on jazzmuusikoiden tavoitteena? Olen tietysti selvillä, että osa ihmisistä ihan oikeasti pitää jazzista, niin uskomattomalta kuin se kuulostaa. Ja eiväthän kaikki ne PoriJazzissa ravaavat ihmiset voi olla siellä vain esittelemässä vaatteitaan.

En ymmärrä, miten voi pitää musiikista, jossa ei ole kuultavissa minkäänlaista rytmiä eikä minkäänlaista melodiaa. Vai onko jazzissa sittenkin rytmi ja melodia, mutta en vain epämusikaalisuuteni takia pysty niitä kuulemaan. Ilmeisesti ainakin osa jazzkeikoilla hytkyvistä ihmisistä pystyy kuulemaan ainakin jonkinlaista rytmintynkää - tai sitten kyseessä on vain liiallisen punaviinin lipittämisen laukaisema tasapainohäiriö ja yritetään oikaista kaikenlaisilla korjausliikkeillä.

Vakaana aikomuksenani on kuitenkin vielä jonain päivänä saada jazz haltuun. Siksi en aio saneerata jazzia elämästäni, vaan aion asteittain lisätä siedätystä. Tässä mielessä jazzallergian parantamisoperaationi vastaa nykyisiä hoitosuosituksia. Aikaisempina vuosikymmeninä suositeltiin allergiahoidoissa täyssaneerausta eli kaikki allergiaa aiheuttavat asiat heitettiin ikkunasta ulos. Nykyään on onneksi allergiahoidoissa järjen käyttö sallittu ja suositaan siedätystä.

Lisää vain jazz-ruiskeita ja -pistoksia, niin eiköhän pahimmat oireet ala hellittää. Tai sitten käy niin onnettomasti, että jazz-allergiani yltyy niin pahaksi, etten selviä jazzin laukaisemasta anafylaktisesta shokista ilman sairaalan intensiivihoitoa teho-osastolla. Mutta joka tapauksessa aion ottaa riskin.

Kyllä muutkin ihmiset ottavat riskejä elämässään, kuten harrastavat laskuvarjohyppyjä tai vuorikiipeilyä. Jazzin luulisi olevan näihin verrattuna suhteellisen pieni riskitekijä. Ainakaan siihen ei liity halvaantumisriskiä tai pelkoa lumivyöryn alle hautautumisesta. Ja loppujen lopuksi, onhan se Iiro Rantala aika söpö. Yllättävää mutta totta, juuri hänen levyllään pystyin kuulemaan ihan selvää rytmiä. Outoa!

perjantai 27. tammikuuta 2012

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää


ELOKUVA  ---  David Lynch: Eraserhead (1977)

Olen ehdottomasti Lynch-fani, mutta tämän elokuvan kohdalla sietokykyni melkein ylittyi. Ei mikään ihme, kun ottaa huomioon, että elokuvan genreksi on merkitty sci-fi, kauhu, film noir ja surrealismi. Elokuva on mustavalkoinen Lynchin esikoiselokuva, jonka teemoina ovat seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät pelot.

Kuten kaikissa Lynchin elokuvissa, tässäkin liikutaan jossain unen ja valveen rajamailla. Lynch kuvaa aina enemmän psykologista todellisuutta kuin ulkoista maailmaa. Kovin paljon kauemmas realismista tuskin voi etääntyä.

Elokuva ei todellakaan rakenne selkeästi etenevän juonen varaan, mutta piruuttani kirjoitan elokuvasta nimenomaan juonireferaatin. Osa juonesta on saattanut jo karista päästäni, koska syöksyin Orion-leffateatterista (esite kuvassa) pakokauhun vallassa ja sen jälkeen olen yrittänyt unohtaa kaiken. Mutta katsotaan miten käy.

Juonireferaatti:

Alussa kamera kuvaa epämääräistä, rösöistä maisemaa, joka saattaa olla mistä vain - kuun pinnalta, avaruudesta tai luolasta. Sitten kuvaan ilmaantuu ikkunan edessä istuva apaattinen mies, joka vääntää vipua. Ratas pyörii ja salamat sinkoavat.

Seuraavaksi ilmaantuu miespuolinen päähenkilö, joka kävelee kolkossa teollisuusmaisemassa ja pomppii hiekkakasojen päällä. Mies menee naisystävänsä vanhempien talolle. He istuutuvat olohuoneeseen ja alkavat keskustella väkinäisesti. He siirtyvät ruokasaliin syömään päivällistä. Kanaruoka tuodaan pöytään ja naisen isä pyytää miestä paloittelemaan broilerin. Mies tarttuu veitseen ja on juuri leikkaamaisillaan lihaa, kun päätön broileri alkaa heilutella siipiään ja jalkojaan. Naisen äiti alkaa aukoa suutaan kuin hullu.

He siirtyvät käytävälle. Naisen äiti tivaa mieheltä yksityiskohtia heidän sukupuolielämästään. Mies raivostuu. Naisen äiti kertoo, että nainen on juuri synnyttänyt. Hän sanoo: "They (sairaalan henkilökunta) are not sure if it is a baby". Mies näkee "vauvan" toisessa huoneessa. Se näyttää jättikokoiselta toukalta, jolla on ylisuuri, muodoton pää. Sen pistemäiset silmät sojottavat kaukana toisistaan. Sillä on valtava, huuleton suu. "Vauvan" alaosan ympärille on kieputettu sideharsoa. Käsiä tai jalkoja ei näy ollenkaan.

Mies ja nainen siirtyvät miehen asunnolle. He ottavat hirviövauvan mukaan. Nainen lähtee pois. Mies yrittää nukkua, mutta ei voi vauvan kitinän takia. Mies menee vauvan viereen ja tunnustelee sen ihoa. Iho tuntuu kuumalta. Mies työntää kuumemittarin vauvan epämuodostuneeseen suuhun, jossa sojottaa hampaita useassa rivistössä. Mies kääntää selkänsä. Kun hän kääntyy uudelleen katsomaan vauvaa, sen kasvot ovat täynnä kuvottavia paiseita. (Tässä vaiheessa lopetin suosiolla leffakarkkien syömisen)

Mies lässähtää vuoteelle vatsalleen. Hän jää tuijottamaan lämpöpatteria. Patterista ilmaantuu laulava, epämuodostunut nainen, jolla on ylisuuret posket. Nainen laulaa lavalla ja talloo samalla samalla lattialla luikertelevia jättiläismäisiä matoja jaloillaan.

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää ja se lähtee kierimään pitkin katua. Irtonainen pää vierii korjaamoon. Samanaikaisesti mies on kuitekin yksin - vai onko nainen jo tullut takaisin - nukkumassa vuoteellaan. Mies ei voi nukkua, koska sänky on täynnä valtavia matoja. Mies riuhtoo matoja irti lakanoista ja paiskoo niitä seinään.

Sängyn keskelle ilmaantuu lammikko ja nainen ja mies syleilevät siinä toisiaan. Jossain vaiheessa nainen katoaa. Mies törmää rappukäytävässä naapuriasunnon viekoittelevaan naiseen. He menevät yhdessä miehen asunnolle. He yrittävät aloittaa suhteen, mutta siitä ei tule mitään, koska kähisevä tai käkättävä hirviövauva häiritsee heitä.

Elokuvan loppupuolella mies kimpaantuu hirviövauvaan. Mies haluaa lähteä pois asunnosta, mutta ei pääse, koska vauvan kirkuminen estää häntä. Lopulta mies päättää selvittää, miksi vauvan alaosa on kääritty sideharsoon. Hän leikkaa sideharson auki. Hirviövauvan sisältä paljastuu epämääräistä mössöä, mikä etäisesti muistuttaa sisäelimiä. Hirviövauva kirkuu ja kuolee.

Näin kirjoitettuna elokuva tuntuu yllättävän selkeältä eikä ollenkaan pelottavalta. Leffaa katsoessa tunnelma vaihteli kauhun ja kuvotuksen välillä. Kauhu syntyi paljolti elokuvan oudosta äänimaisemasta eli säröilevästä hälyäänestä.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Älä yritä liikaa!


KIRJALLISUUS  ---  Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus,2011)

Tämän romaanin lukemiseen kului paljon aikaa. Syynä ei ollut se, että olisin nauttinut lukemisesta suunnattomasti ja lukenut kirjaa tarkoituksella hitaasti nautiskellen joka ikisestä lauseesta, vaan koska kirjan kirjoitustyyli oli niin teennäinen, jouduin toistuvasti nostamaan katseeni kirjasta ja vetämään henkeä.

Teennäisyys ulottui kirjassa myös juonen ja sisällön tasolle, mutta niistä en aio kirjoittaa. Romaani olisi saattanut olla siedettävyyden rajoissa, jos se olisi edes luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ei, nappasin sen aikuisten osastolta. Kirjailija on ranskalainen rockmuusikko ja pystyn hyvin kuvittelemaan, että paikalliset fanit ovat ottaneet kirjan kirkuen vastaan. Minuun se ei todellakaan uponnut.

Pakko kai siteerata kirjasta muutama esimerkkilause, joista teennäisyys näkyy selvästi:
"Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat." (s. 183)
"Sydämeni tukahduttaa minut, olen varmaan yhtä ruma kuin viimeistä sikariaan vetelevä rupisammakko." (s. 171)
"Joen lausumana sana haaveilla vaikuttaa minuun yhtä voimakkaasti kuin voisarvea syövä saksanpaimenkoira, joka varoo varistamasta murusia turkilleen." (s. 155)

Jäin miettimään, millä sanalla tällaista tyyliä voisi kuvata. Jokin seuraavista vaihtoehdoista saattaa sopia:
- kermakakkutyyli (näyttää ensisilmäyksellä hyvältä, mutta sisältä paljastuu pelkkää ylimakeaa höttöä, josta jää suuhun tahmea kalvo)
- labyrinttityyli (ulospääsy tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä)
- suotyyli (ollaan koko ajan vajoamassa hyllyvään massaan)
- liaanityyli (takerrutaan kiinni eikä päästä mihinkään)

Malzieun kirjoitustyylin lukeminen ja siitä kirjoittaminen ällöttää, mutta samalla myös pelottaa. Alan automaattisesti miettiä omaa kirjoitustyyliäni. En kai itsekin ole syyllistynyt vastaavaan teennäisyyteen? Toisaalta arvostan sujuvasti etenevää tekstiä niin paljon, etten ikinä jaksaisi jäädä näpertelemään yksittäisten lauseiden kimpussa samalla tapaa kuin Malzieu. Mutta kaikilla on omat helmasyntinsä, olipa niistä tietoinen tai ei.

Vaikka kirja olikin kammottava lukukokemus, siitä voi myös oppia, nimittäin periaatteella "Älä tee näin!" Eli: Älä yritä olla kaunopuheisempi kuin olet! Älä yritä olla luovempi kuin mitä olet! Älä yritä olla älykkäämpi kuin mitä olet! Älä yritä olla jotain mitä et oikeasti olet! Älä yritä liikaa!

Toisaalta pitäisi koko ajan kehittää itseään. Pitäisi osata tasapainoilla sopivan ja liiallisen yrittämisen välillä. Siinä sitä on tasapainoilemista.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Onko sello perhonen?



MUSIIKKI  --- Kaija Saariaho: Sept papillons (Ondine, 2004)


Tunnustan heti kärkeen, että en ymmärtänyt. Kuuntelin siis nykysäveltäjä Kaija Saariahon (s. 1952) teosta Sept papillons (Seitsemän perhosta), jonka esitti sellolla Anssi Karttunen.

En todellakaan ymmärtänyt. En bonjannut, en hiffannut, en snaijannut. Ei mennyt jakeluun. Ei uponnut kaaliin. Ja siksi tunnen itseni pönttöpääksi, pölkkypääksi, aivorajoitteiseksi, idiootiksi, imbesilliksi, debiiliksi, juntiksi, pöntöksi, pösilöksi, urpoksi ja turbourpoksi.

Aluksi kuvittelin naiivisti, että minulla saattaisi olla hyvät mahdollisuudet porautua Saariahon säveltaiteen ytimeen, koska cd-lehtisessä kerrottiin, että Saariaho on visuaalisesti suuntautunut ihminen. Naiivia kuvitelmaani lisäsi se, että sävellysten nimistä syntyi vaikutelma, että niitä on helppo lähestyä. Mutta toisin kävi.

Perhosten "muotokuvista" luulin, että teos on kuuntelijaystävällinen, koska jokainen perhonen on kuvattu adjektiivein, tosin italiaksi, mutta kuitenkin. Suomennan perhosten nimet alle. Suomennuksessani saattaa olla virheitä, koska käyttämäni sanakirja oli minikokoa ja siksi jouduin arvaamaan osan sanoista, mutta sen luulisi olevan hyväksyttävää epäasiantuntijalausunnossa.

Perhonen I: suloinen, viehkeä, vapaa
Perhonen II: viehkeä, erittäin eloisa
Perhonen III: tyyni, surullinen
Perhonen IV: suloinen, rauhallinen
Perhonen V: hidas, salaperäinen
Perhonen VI: aina hiukan hermostunut, ilman tempoa
Perhonen VII: erittäin ilmeikäs, energinen

Kuuntelukokemuksessani kävi niin, etten pystynyt kuulemaan esimerkiksi Perhosen numero kaksi viehkeyttä ja eloisuutta. Sen sijaan koin kaikki perhosäänet kirskuvina, raatelevina ja jopa uhkaavina. En mitenkään pysty ymmärtämään, miten sellon raskas ääni voi kuvata perhosen haurasta lepatusta. En ymmärrä, miksi Saariaho on valinnut sellon perhosmaisuuden instumentiksi. Olisin ymmärtänyt paremmin, jos hän olisi valinnut viulun tai huilun.

Sellon raskas ja jotenkin maanläheinen ääni muistutti enemmän lepakoita tai hyönteisiä kuin perhosia. Mieleen tuli jopa alkukohtaus David Lynchin elokuvasta Blue Velvet, jossa idyllisen omakotitalon puutarhan nurmikon alla mönkii iljettäviä muurahaisia. En voinut mitään sillekään, että mieleeni tuli kauhuelokuvien musiikkia, esimerkiksi Hitchcockin Psyko ja siinä tietysti se karmiva suihkukohtaus, jota edelsi se karmiva porraskohtaus kirskuvine viuluineen. Ei voi mitään.

Yritän tässä sitkeästi, vaikka huonolla menestyksellä, saada nykymusiikkia haltuun. Toivon, että tämäkin teos aukeaisi minulle jossain vaiheessa. Ymmärtämistä olisi saattanut helpottaa, jos olisin ensin lukenut haastatteluja Saariahosta (jos niitä on olemassa). Kai tämä tästä. Elämä jatkuu.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Viinirypäleitä ja myrskytuulia


MUSIIKKI  ---  Frederic Chopin: Nocturnes (EMI Classics, 2008)

Olen jo edennyt toiseen epäasiantuntijalausuntooni. Ilokseni huomasin, että ensimmäisessä epäasiantuntijalausunnossani osoitin huomattavaa epäasiantuntemusta. Toivon, että pystyn jatkamaan samalla epäasiantuntemuksen linjalla.

Kirjoitan nyt romantiikan ajan puolalaisesta säveltäjästä Frederic Chopinista (1810-1849). Käsittelen kappaleita Nocturnes 1-9, jotka esitti pianolla Arthur Rubinstein.

Kun kuuntelee romantiikan ajan säveltäjää, ei ole yllätys, että se kuulostaa romanttiselta. Muita sanoja, joita olen kuunteluni aikana raapustellut paperille, ovat herkkä, tunnelmallinen ja runollinen. Käytin myös sanoja pisaroiva, helmeilevä, hidas, hiljainen, kuulas, kirkas, selkeä, keveä, lennokas, valoisa, myönteinen ja ristiriidaton. (liian pitkä adjektiivilitania, tiedän)

Kun aivan ensimmäistä kertaa kuuntelin Chopinia, mieleeni tuli voimakas visuaalinen mielleyhtymä, jossa taivaalta sataa helmiä. Tällä kuuntelukerralla samaa visiota ei tullut, mutta sen sijaan mielessäni pyöri asioita, joihin Chopinia voisi verrata.

Jos Chopin (tai hänen musiikkinsa) olisi maisema, se olisi kesäinen pelto, jossa heinänkorsissa loistaisi kastepisaroita (imelää, tiedän). Jos Chopin olisi jotain syötävää, se olisi jotain raikasta, kenties valkeakuulas-omenoita tai vihreitä viinirypäleitä. Jos Chopin olisi kangas, se olisi jotain keveää ja läpikuultavaa, kentis silkkiä tai organzaa. Jos Chopin olisi luonne, se olisi onnellinen, rauhallinen ja optimistinen - ja kenties rakastunut.

Juuri tällainen yltiöpositiivisuus alkoi ärsyttää. Kuudennen nocturnen kohdalla alkoi tylsistyttää ja unettaa. Musiikki tuntui liian tasaiselta, liian rauhalliselta. Kaipasin särmiä, purkauksia ja räjähdyksiä. Mutta juuri kun positiivisuus alkoi olla sietämätöntä, Chopin yllättti paatoksella ja aggressiivisella paukkeella.

Mutta paatosta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Ehkä mielessäni välkkyi liikaa edellisen epäasiantuntijalausuntoni aihe eli unkarilaiset rapsodiat. Jotenkin jäin kaipaamaan enemmän aggressiota, jopa rumuutta. Liiallinen hempeys oli liikaa.

Ehkä Chopin ei sovi nykyihmiselle, joka on tottunut hillittömään vauhtiin (mikä on usein keinotekoisesti luotu) ja urbaaniin meteliin. Ehkä Chopin ei sovi ihmiselle, joka tietoisesti tai alitajuisesti odottaa seuraavaa ydinvoimalaonnettomuutta, seuraavaa tsunamiaaltoa tai seuraavaa lintuinfluenssaepidemiaa.

Jostain taka-alalta tunki mieleen kauhukuvia romahtavista silloista, mutavyöryistä, myrskytuulista, saastuneista vesistä, lintujen joukkokuolemista, napajäätiköiden sulamisista ja afrikkalaisten lasten nälkäkuolemista. Ei oikein sovi yhteen romantiikan ajan kanssa, vaikka ei sekään aika tainnut olla pelkkää vaaleanpunaista hempeilyä.

Seuraavaksi harppaan varmasti ajassa eteenpäin ja tartun johonkin nykysäveltäjään tai vähintään atonaalisen musiikin aikakauteen. Olen jo kertaalleen tutustunut atonaaliseen musiikkiin ja viehätyin siitä, että se ei kuulosta musiikilta ollenkaan vaan meteliltä. Siihen pystyy samastumaan moni kaupunkilainen, joka on tottunut katuporan jyrinään, junien kirskuntaan ja ambulanssin ujellukseen. It feels like coming home.