Jazz, en tajuu!

MUSIIKKI  ---  Jazzallergia

Olen aina ollut allerginen jazzille. Allergia on ehkä huono sana, mutta mitä muutakaan sanaa tässä yhteydessä voisi käyttää? Kaikki tietävät, mitä tarkoitan eli että tulen pahoinvoivaksi. Jazz on ehkä myös huono sana, koska se on vain yläkäsite samaan tapaan kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus. Otsikon kaunokirjallisuus alle mahtuu kaikenlaisia tekstipläjäyksiä ja sama tilanne taitaa olla jazzissakin. Mutta jotain sanoja tässä on pakko käyttää.

Millaisia sitten ovat jazzallergiani oireet? Lievää pahoinvointisuutta, sekavuutta, tunne eksymisestä, tunne ettei tiedä, minne on menossa ja miksi. Oireitani voi verrata tuntemuksiin rautatieasemalla, kun odottaa junaa eikä tiedä, milloin se tulee, minne se menee, missä pitäisi jäädä pois tai tuleeko juna ylipäänsä ollenkaan.

En ymmärrä jazzia, koska en ymmärrä sen tarkoitusta. Mihin sillä oikein pyritään? Onko sen tarkoituksena aiheuttaa levottomuutta ja epätietoisuutta, sekavuutta ja tuntemuksia sydämen rytmihäiriöistä? Tämäkö on jazzmuusikoiden tavoitteena? Olen tietysti selvillä, että osa ihmisistä ihan oikeasti pitää jazzista, niin uskomattomalta kuin se kuulostaa. Ja eiväthän kaikki ne PoriJazzissa ravaavat ihmiset voi olla siellä vain esittelemässä vaatteitaan.

En ymmärrä, miten voi pitää musiikista, jossa ei ole kuultavissa minkäänlaista rytmiä eikä minkäänlaista melodiaa. Vai onko jazzissa sittenkin rytmi ja melodia, mutta en vain epämusikaalisuuteni takia pysty niitä kuulemaan. Ilmeisesti ainakin osa jazzkeikoilla hytkyvistä ihmisistä pystyy kuulemaan ainakin jonkinlaista rytmintynkää - tai sitten kyseessä on vain liiallisen punaviinin lipittämisen laukaisema tasapainohäiriö ja yritetään oikaista kaikenlaisilla korjausliikkeillä.

Vakaana aikomuksenani on kuitenkin vielä jonain päivänä saada jazz haltuun. Siksi en aio saneerata jazzia elämästäni, vaan aion asteittain lisätä siedätystä. Tässä mielessä jazzallergian parantamisoperaationi vastaa nykyisiä hoitosuosituksia. Aikaisempina vuosikymmeninä suositeltiin allergiahoidoissa täyssaneerausta eli kaikki allergiaa aiheuttavat asiat heitettiin ikkunasta ulos. Nykyään on onneksi allergiahoidoissa järjen käyttö sallittu ja suositaan siedätystä.

Lisää vain jazz-ruiskeita ja -pistoksia, niin eiköhän pahimmat oireet ala hellittää. Tai sitten käy niin onnettomasti, että jazz-allergiani yltyy niin pahaksi, etten selviä jazzin laukaisemasta anafylaktisesta shokista ilman sairaalan intensiivihoitoa teho-osastolla. Mutta joka tapauksessa aion ottaa riskin.

Kyllä muutkin ihmiset ottavat riskejä elämässään, kuten harrastavat laskuvarjohyppyjä tai vuorikiipeilyä. Jazzin luulisi olevan näihin verrattuna suhteellisen pieni riskitekijä. Ainakaan siihen ei liity halvaantumisriskiä tai pelkoa lumivyöryn alle hautautumisesta. Ja loppujen lopuksi, onhan se Iiro Rantala aika söpö. Yllättävää mutta totta, juuri hänen levyllään pystyin kuulemaan ihan selvää rytmiä. Outoa!

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää

ELOKUVA  ---  David Lynch: Eraserhead (1977)

Olen ehdottomasti Lynch-fani, mutta tämän elokuvan kohdalla sietokykyni melkein ylittyi. Ei mikään ihme, kun ottaa huomioon, että elokuvan genreksi on merkitty sci-fi, kauhu, film noir ja surrealismi. Elokuva on mustavalkoinen Lynchin esikoiselokuva, jonka teemoina ovat seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät pelot.

Kuten kaikissa Lynchin elokuvissa, tässäkin liikutaan jossain unen ja valveen rajamailla. Lynch kuvaa aina enemmän psykologista todellisuutta kuin ulkoista maailmaa. Kovin paljon kauemmas realismista tuskin voi etääntyä.

Elokuva ei todellakaan rakenne selkeästi etenevän juonen varaan, mutta piruuttani kirjoitan elokuvasta nimenomaan juonireferaatin. Osa juonesta on saattanut jo karista päästäni, koska syöksyin Orion-leffateatterista (esite kuvassa) pakokauhun vallassa ja sen jälkeen olen yrittänyt unohtaa kaiken. Mutta katsotaan miten käy.

Juonireferaatti:

Alussa kamera kuvaa epämääräistä, rösöistä maisemaa, joka saattaa olla mistä vain - kuun pinnalta, avaruudesta tai luolasta. Sitten kuvaan ilmaantuu ikkunan edessä istuva apaattinen mies, joka vääntää vipua. Ratas pyörii ja salamat sinkoavat.

Seuraavaksi ilmaantuu miespuolinen päähenkilö, joka kävelee kolkossa teollisuusmaisemassa ja pomppii hiekkakasojen päällä. Mies menee naisystävänsä vanhempien talolle. He istuutuvat olohuoneeseen ja alkavat keskustella väkinäisesti. He siirtyvät ruokasaliin syömään päivällistä. Kanaruoka tuodaan pöytään ja naisen isä pyytää miestä paloittelemaan broilerin. Mies tarttuu veitseen ja on juuri leikkaamaisillaan lihaa, kun päätön broileri alkaa heilutella siipiään ja jalkojaan. Naisen äiti alkaa aukoa suutaan kuin hullu.

He siirtyvät käytävälle. Naisen äiti tivaa mieheltä yksityiskohtia heidän sukupuolielämästään. Mies raivostuu. Naisen äiti kertoo, että nainen on juuri synnyttänyt. Hän sanoo: "They (sairaalan henkilökunta) are not sure if it is a baby". Mies näkee "vauvan" toisessa huoneessa. Se näyttää jättikokoiselta toukalta, jolla on ylisuuri, muodoton pää. Sen pistemäiset silmät sojottavat kaukana toisistaan. Sillä on valtava, huuleton suu. "Vauvan" alaosan ympärille on kieputettu sideharsoa. Käsiä tai jalkoja ei näy ollenkaan.

Mies ja nainen siirtyvät miehen asunnolle. He ottavat hirviövauvan mukaan. Nainen lähtee pois. Mies yrittää nukkua, mutta ei voi vauvan kitinän takia. Mies menee vauvan viereen ja tunnustelee sen ihoa. Iho tuntuu kuumalta. Mies työntää kuumemittarin vauvan epämuodostuneeseen suuhun, jossa sojottaa hampaita useassa rivistössä. Mies kääntää selkänsä. Kun hän kääntyy uudelleen katsomaan vauvaa, sen kasvot ovat täynnä kuvottavia paiseita. (Tässä vaiheessa lopetin suosiolla leffakarkkien syömisen)

Mies lässähtää vuoteelle vatsalleen. Hän jää tuijottamaan lämpöpatteria. Patterista ilmaantuu laulava, epämuodostunut nainen, jolla on ylisuuret posket. Nainen laulaa lavalla ja talloo samalla samalla lattialla luikertelevia jättiläismäisiä matoja jaloillaan.

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää ja se lähtee kierimään pitkin katua. Irtonainen pää vierii korjaamoon. Samanaikaisesti mies on kuitekin yksin - vai onko nainen jo tullut takaisin - nukkumassa vuoteellaan. Mies ei voi nukkua, koska sänky on täynnä valtavia matoja. Mies riuhtoo matoja irti lakanoista ja paiskoo niitä seinään.

Sängyn keskelle ilmaantuu lammikko ja nainen ja mies syleilevät siinä toisiaan. Jossain vaiheessa nainen katoaa. Mies törmää rappukäytävässä naapuriasunnon viekoittelevaan naiseen. He menevät yhdessä miehen asunnolle. He yrittävät aloittaa suhteen, mutta siitä ei tule mitään, koska kähisevä tai käkättävä hirviövauva häiritsee heitä.

Elokuvan loppupuolella mies kimpaantuu hirviövauvaan. Mies haluaa lähteä pois asunnosta, mutta ei pääse, koska vauvan kirkuminen estää häntä. Lopulta mies päättää selvittää, miksi vauvan alaosa on kääritty sideharsoon. Hän leikkaa sideharson auki. Hirviövauvan sisältä paljastuu epämääräistä mössöä, mikä etäisesti muistuttaa sisäelimiä. Hirviövauva kirkuu ja kuolee.

Näin kirjoitettuna elokuva tuntuu yllättävän selkeältä eikä ollenkaan pelottavalta. Leffaa katsoessa tunnelma vaihteli kauhun ja kuvotuksen välillä. Kauhu syntyi paljolti elokuvan oudosta äänimaisemasta eli säröilevästä hälyäänestä.

Älä yritä liikaa!

KIRJALLISUUS  ---  Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus,2011)

Tämän romaanin lukemiseen kului paljon aikaa. Syynä ei ollut se, että olisin nauttinut lukemisesta suunnattomasti ja lukenut kirjaa tarkoituksella hitaasti nautiskellen joka ikisestä lauseesta, vaan koska kirjan kirjoitustyyli oli niin teennäinen, jouduin toistuvasti nostamaan katseeni kirjasta ja vetämään henkeä.

Teennäisyys ulottui kirjassa myös juonen ja sisällön tasolle, mutta niistä en aio kirjoittaa. Romaani olisi saattanut olla siedettävyyden rajoissa, jos se olisi edes luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ei, nappasin sen aikuisten osastolta. Kirjailija on ranskalainen rockmuusikko ja pystyn hyvin kuvittelemaan, että paikalliset fanit ovat ottaneet kirjan kirkuen vastaan. Minuun se ei todellakaan uponnut.

Pakko kai siteerata kirjasta muutama esimerkkilause, joista teennäisyys näkyy selvästi:
"Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat." (s. 183)
"Sydämeni tukahduttaa minut, olen varmaan yhtä ruma kuin viimeistä sikariaan vetelevä rupisammakko." (s. 171)
"Joen lausumana sana haaveilla vaikuttaa minuun yhtä voimakkaasti kuin voisarvea syövä saksanpaimenkoira, joka varoo varistamasta murusia turkilleen." (s. 155)

Jäin miettimään, millä sanalla tällaista tyyliä voisi kuvata. Jokin seuraavista vaihtoehdoista saattaa sopia:
- kermakakkutyyli (näyttää ensisilmäyksellä hyvältä, mutta sisältä paljastuu pelkkää ylimakeaa höttöä, josta jää suuhun tahmea kalvo)
- labyrinttityyli (ulospääsy tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä)
- suotyyli (ollaan koko ajan vajoamassa hyllyvään massaan)
- liaanityyli (takerrutaan kiinni eikä päästä mihinkään)

Malzieun kirjoitustyylin lukeminen ja siitä kirjoittaminen ällöttää, mutta samalla myös pelottaa. Alan automaattisesti miettiä omaa kirjoitustyyliäni. En kai itsekin ole syyllistynyt vastaavaan teennäisyyteen? Toisaalta arvostan sujuvasti etenevää tekstiä niin paljon, etten ikinä jaksaisi jäädä näpertelemään yksittäisten lauseiden kimpussa samalla tapaa kuin Malzieu. Mutta kaikilla on omat helmasyntinsä, olipa niistä tietoinen tai ei.

Vaikka kirja olikin kammottava lukukokemus, siitä voi myös oppia, nimittäin periaatteella "Älä tee näin!" Eli: Älä yritä olla kaunopuheisempi kuin olet! Älä yritä olla luovempi kuin mitä olet! Älä yritä olla älykkäämpi kuin mitä olet! Älä yritä olla jotain mitä et oikeasti olet! Älä yritä liikaa!

Toisaalta pitäisi koko ajan kehittää itseään. Pitäisi osata tasapainoilla sopivan ja liiallisen yrittämisen välillä. Siinä sitä on tasapainoilemista.

Onko sello perhonen?

MUSIIKKI  --- Kaija Saariaho: Sept papillons (Ondine, 2004)


Tunnustan heti kärkeen, että en ymmärtänyt. Kuuntelin siis nykysäveltäjä Kaija Saariahon (s. 1952) teosta Sept papillons (Seitsemän perhosta), jonka esitti sellolla Anssi Karttunen.

En todellakaan ymmärtänyt. En bonjannut, en hiffannut, en snaijannut. Ei mennyt jakeluun. Ei uponnut kaaliin. Ja siksi tunnen itseni pönttöpääksi, pölkkypääksi, aivorajoitteiseksi, idiootiksi, imbesilliksi, debiiliksi, juntiksi, pöntöksi, pösilöksi, urpoksi ja turbourpoksi.

Aluksi kuvittelin naiivisti, että minulla saattaisi olla hyvät mahdollisuudet porautua Saariahon säveltaiteen ytimeen, koska cd-lehtisessä kerrottiin, että Saariaho on visuaalisesti suuntautunut ihminen. Naiivia kuvitelmaani lisäsi se, että sävellysten nimistä syntyi vaikutelma, että niitä on helppo lähestyä. Mutta toisin kävi.

Perhosten "muotokuvista" luulin, että teos on kuuntelijaystävällinen, koska jokainen perhonen on kuvattu adjektiivein, tosin italiaksi, mutta kuitenkin. Suomennan perhosten nimet alle. Suomennuksessani saattaa olla virheitä, koska käyttämäni sanakirja oli minikokoa ja siksi jouduin arvaamaan osan sanoista, mutta sen luulisi olevan hyväksyttävää epäasiantuntijalausunnossa.

Perhonen I: suloinen, viehkeä, vapaa
Perhonen II: viehkeä, erittäin eloisa
Perhonen III: tyyni, surullinen
Perhonen IV: suloinen, rauhallinen
Perhonen V: hidas, salaperäinen
Perhonen VI: aina hiukan hermostunut, ilman tempoa
Perhonen VII: erittäin ilmeikäs, energinen

Kuuntelukokemuksessani kävi niin, etten pystynyt kuulemaan esimerkiksi Perhosen numero kaksi viehkeyttä ja eloisuutta. Sen sijaan koin kaikki perhosäänet kirskuvina, raatelevina ja jopa uhkaavina. En mitenkään pysty ymmärtämään, miten sellon raskas ääni voi kuvata perhosen haurasta lepatusta. En ymmärrä, miksi Saariaho on valinnut sellon perhosmaisuuden instumentiksi. Olisin ymmärtänyt paremmin, jos hän olisi valinnut viulun tai huilun.

Sellon raskas ja jotenkin maanläheinen ääni muistutti enemmän lepakoita tai hyönteisiä kuin perhosia. Mieleen tuli jopa alkukohtaus David Lynchin elokuvasta Blue Velvet, jossa idyllisen omakotitalon puutarhan nurmikon alla mönkii iljettäviä muurahaisia. En voinut mitään sillekään, että mieleeni tuli kauhuelokuvien musiikkia, esimerkiksi Hitchcockin Psyko ja siinä tietysti se karmiva suihkukohtaus, jota edelsi se karmiva porraskohtaus kirskuvine viuluineen. Ei voi mitään.

Yritän tässä sitkeästi, vaikka huonolla menestyksellä, saada nykymusiikkia haltuun. Toivon, että tämäkin teos aukeaisi minulle jossain vaiheessa. Ymmärtämistä olisi saattanut helpottaa, jos olisin ensin lukenut haastatteluja Saariahosta (jos niitä on olemassa). Kai tämä tästä. Elämä jatkuu.

Viinirypäleitä ja myrskytuulia

MUSIIKKI  ---  Frederic Chopin: Nocturnes (EMI Classics, 2008)

Olen jo edennyt toiseen epäasiantuntijalausuntooni. Ilokseni huomasin, että ensimmäisessä epäasiantuntijalausunnossani osoitin huomattavaa epäasiantuntemusta. Toivon, että pystyn jatkamaan samalla epäasiantuntemuksen linjalla.

Kirjoitan nyt romantiikan ajan puolalaisesta säveltäjästä Frederic Chopinista (1810-1849). Käsittelen kappaleita Nocturnes 1-9, jotka esitti pianolla Arthur Rubinstein.

Kun kuuntelee romantiikan ajan säveltäjää, ei ole yllätys, että se kuulostaa romanttiselta. Muita sanoja, joita olen kuunteluni aikana raapustellut paperille, ovat herkkä, tunnelmallinen ja runollinen. Käytin myös sanoja pisaroiva, helmeilevä, hidas, hiljainen, kuulas, kirkas, selkeä, keveä, lennokas, valoisa, myönteinen ja ristiriidaton. (liian pitkä adjektiivilitania, tiedän)

Kun aivan ensimmäistä kertaa kuuntelin Chopinia, mieleeni tuli voimakas visuaalinen mielleyhtymä, jossa taivaalta sataa helmiä. Tällä kuuntelukerralla samaa visiota ei tullut, mutta sen sijaan mielessäni pyöri asioita, joihin Chopinia voisi verrata.

Jos Chopin (tai hänen musiikkinsa) olisi maisema, se olisi kesäinen pelto, jossa heinänkorsissa loistaisi kastepisaroita (imelää, tiedän). Jos Chopin olisi jotain syötävää, se olisi jotain raikasta, kenties valkeakuulas-omenoita tai vihreitä viinirypäleitä. Jos Chopin olisi kangas, se olisi jotain keveää ja läpikuultavaa, kentis silkkiä tai organzaa. Jos Chopin olisi luonne, se olisi onnellinen, rauhallinen ja optimistinen - ja kenties rakastunut.

Juuri tällainen yltiöpositiivisuus alkoi ärsyttää. Kuudennen nocturnen kohdalla alkoi tylsistyttää ja unettaa. Musiikki tuntui liian tasaiselta, liian rauhalliselta. Kaipasin särmiä, purkauksia ja räjähdyksiä. Mutta juuri kun positiivisuus alkoi olla sietämätöntä, Chopin yllättti paatoksella ja aggressiivisella paukkeella.

Mutta paatosta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Ehkä mielessäni välkkyi liikaa edellisen epäasiantuntijalausuntoni aihe eli unkarilaiset rapsodiat. Jotenkin jäin kaipaamaan enemmän aggressiota, jopa rumuutta. Liiallinen hempeys oli liikaa.

Ehkä Chopin ei sovi nykyihmiselle, joka on tottunut hillittömään vauhtiin (mikä on usein keinotekoisesti luotu) ja urbaaniin meteliin. Ehkä Chopin ei sovi ihmiselle, joka tietoisesti tai alitajuisesti odottaa seuraavaa ydinvoimalaonnettomuutta, seuraavaa tsunamiaaltoa tai seuraavaa lintuinfluenssaepidemiaa.

Jostain taka-alalta tunki mieleen kauhukuvia romahtavista silloista, mutavyöryistä, myrskytuulista, saastuneista vesistä, lintujen joukkokuolemista, napajäätiköiden sulamisista ja afrikkalaisten lasten nälkäkuolemista. Ei oikein sovi yhteen romantiikan ajan kanssa, vaikka ei sekään aika tainnut olla pelkkää vaaleanpunaista hempeilyä.

Seuraavaksi harppaan varmasti ajassa eteenpäin ja tartun johonkin nykysäveltäjään tai vähintään atonaalisen musiikin aikakauteen. Olen jo kertaalleen tutustunut atonaaliseen musiikkiin ja viehätyin siitä, että se ei kuulosta musiikilta ollenkaan vaan meteliltä. Siihen pystyy samastumaan moni kaupunkilainen, joka on tottunut katuporan jyrinään, junien kirskuntaan ja ambulanssin ujellukseen. It feels like coming home.

Nyt se alkaa!

MUSIIKKI  ---  Franz Liszt: Rhapsody nro 2 (Manchester, 1997)

Jännittää. Ryhdyn nyt kirjoittamaan ensimmäistä, virallista epäasiantuntijalausuntoani musiikista. Tuntuu oudolta, että epäasiantuntijalausunnon kirjoittaminen jännittää, mutta niin se vain on. Kaiken järjen mukaan epäasiantuntemuksen esittely pitäisi olla todella helppoa. Kirjoittaa vain reippaasti jotain aiheeseen liittyvää ja jos ei siihen pysty, niin lipeää asiasta eikä ota siitä mitään paineita.

Minulla ei siis ole minkäänlaisia musiikkiopintoja taustalla. Peruskoulun pakollisia musiikkitunteja tuskin voi kutsua varsinaisiksi musiikkiopinnoiksi. Mutta nyt turhat jaarittelut ja selittelyt pois ja suoraan asiaan. Kirjoitan ensimmäisen epäasiantuntijalausuntoni Franz Lisztin unkarilaisesta rapsodiasta Rhapsody nro 2, jonka esitti pianolla Alexander Svyatkin.

Alun perin en edes tiennyt, mitä sana rapsodia tarkoittaa. Onneksi cd-levyn tekstiliitteessä ilmiö on määritelty lyhyesti. Rapsodia liittyy kansanlauluihin, joissa hitaat ja nopeat osiot vaihtelevat hallitsemattomasti. Juuri tämän pystyin havaitsemaan selkeästi, mutta selvitystä ei voi jättää tähän.

Seuraavaksi siirryn osioon, joka jännittää minua niin paljon, että hikirauhaseni alkavat ylireagoida ja virtsarakkoni on tyhjentymäisillään (anteeksi tämä inhorealistinen yksityiskohta!). Elikkä siis, tässä yli-inhimillisen vaativassa osiossa aion kuvailla musiikkia omin sanoin.

Rapsodiaesityksen aloitus kuulosti liioitellun jykevältä, jopa niin jykevältä, että sanat kömpelyys ja epävireisyys tulivat mieleeni. Hitaan alun jälkeen tunnelma muuttui iloisemmaksi ja alkoi kuulua hempeää pimputusta. Soitto alkoi nopeutua ja jossain vaiheessa ilmaantui järeää paukutusta, joka vuorotteli leikkisän kilkutuksen kanssa. Muistiinpanoissani olen käyttänyt sellaisia sanoja kuin helmeilevä, kilahtava ja kupliva.

Rapsodiassa vaihtelevat usein äänenvoimakkuus, nopeus ja hitaus sekä korkeiden ja matalien äänten osuus. Musiikki kuulostaa ajoittain iloiselta ja hilpeältä, ajoittain pauhaavalta ja ryöppyävältä. Usein on niin, että iloisuus sekoittuu vakavuuteen, matalat äänet sekoittuvat korkeisiin ääniin ja helmeilevyys sekoittuu jähmeyteen.

Epäasiantuntijalausuntoni seuraavassa osiossa aion vertailla kahden pianistin tulkintoja tästä kappaleesta. Venäläisen pianistin lisäksi tulin kuunnelleeksi myös aasialaista pianistia, jonka nimi oli muistaakseni Lang Lang. (Epäasiantuntijalausunnossa ei haittaa, vaikka nimet ja muut faktat olisivat päin prinkkalaa).

Tunnustan, että pidin enemmän venäläisen pianistin tulkinnasta, koska tämä oli mielestäni onnistunut paremmin tavoittamaan rapsodian hilpeyden ja riehakkuuden. Sen sijaan aasialainen pianisti soitti saman kappaleen melko jäykästi ja aggressiivisesti. Lang Lang soitti korkeat äänet niin hiljaa, että niitä tuskin kuuli. Ja juuri niitä olisin halunnut kuulla. Muutenkin aasialaisen pianistin tulkinnassa olin havaitsevani jotain turhan hyökkäävää, sotilaallista ja kontrolloitua. Jotenkin ilo oli vain kadonnut, liian tekninen suoritus. Ei kolahtanut.

No niin, eiköhän tämä ole tässä. Melkoista potaskaa on tullut kirjoitettua, mutta se taitaa olla yleinen käytäntö taidearvioissa. En suostu häpeämään. 

Testiviesti

Tämä on ensimmäinen blogiviestini. Kirjoitan lyhyesti, koska haluan nopeasti nähdä, tuleeko viestini näkyviin. Olen siis aloittamassa kulttuuriaiheista blogiani nimeltä "Tapaus amusia". Tunnustan heti alkuun, että en itse asiassa ole amusiatapaus. Amusia tarkoittaa täydellistä musikaalisuuden puuttumista, kuten täydellistä sävelkuuroutta, rytmisokeutta ja täydellistä musiikillisen muistin puuttumista. Valitsin tämän harhaanjohtavan nimen, koska halusin blogilleni raflaavan otsikon. Amusian sijaan elämääni on hallinnut huomattava epämusikaalisuuskompleksi ja varmasti sen "innoittamana" tulin hankkineeksi kosketinsoittimen ja aloitin pimputusharrastuksen.

Nyt alkaa jännittää. Pitää kai lopettaa kirjoittaminen ja katsoa päätykö tämä teksti blogiini.