Viattomuuden vangit

ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voisi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, ärsyttävä, vaikea, tuskastuttava, uhkaava ja ties mitä muuta.

Tavallaan kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina on nuoria naisia, jotka ovat elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen ja tukeutuu kävelykeppiin, vaikka näyttää kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa nätit lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta toisaalta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisinpuolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- tai tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta lähistöllä on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Tyttö hukkuu ja kohta kuvassa onkin roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin ja siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä tyttö hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Elokuvan loppukohtaus on onneksi jotenkin toiveikas, vaikka muuten elokuvassa vallitsee epämääräisen uhkaava tunnelma.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin extroista ohjaajan haastattelun. Hän tarjosi katsojalle ylimalkaisen ohjeen tyyliin jokainen voi nähdä elokuvassa mitä haluaa. Mahtavaa! Onneksi ohjaaja sentään kertoi, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta. Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

Mikä ihmeen "Tapaus amusia"?

BLOGIN NIMI - Kootut selitykset

Joku on saattanut ihmetellä, miksi olen nimennyt blogini "Tapaus amusiaksi". Oikeastaan nimi on virheellinen, koska amusia ei ole tapaus vaan ominaisuus. Amusia tarkoittaa musikaalisuuden täydellistä puuttumista. Asiasta on kirjoittanut enemmän esimerkiksi Oliver Sachs kirjassaan Musikofilia, jossa on yksi amusialle omistettu luku.

Sachsin mukaan amusia ilmenee täydellisenä kyvyttömyytenä hahmottaa sävelkorkeuksia, melodioita ja rytmejä. Tästä syystä musiikillinen muisti puuttuu kokonaan eikä amusiasta kärsivä henkilö kykene tunnistamaan yksinkertaisiakaan sävelmiä. Amusia ei siis tarkoita lievää epämusikaalisuutta eli esimerkiksi nuotin vierestä laulamista tai kyvyttömyyttä soittaa jotain instrumenttia täydellisesti.

Jos henkilö todella kärsii amusiasta, hän ei edes kykene käsittämään, mitä sana "musiikki" tarkoittaa, koska mikä tahansa musiikkilaji kuulostaa hänen korvissaan meteliltä. Näin vaikeasta musiikillisen tajun puutteesta kärsii vain viisi prosenttia väestöstä. Amusiaa voi testata netistä löytyvillä testeillä, jotka löytyvät hakusanoilla "amusia test online". Tein itse amusiatutkija Isabelle Peretzin testin (muistaakseni Montrealin yliopistosta) enkä sen perusteella osoittautunut amusiasta kärsiväksi henkilöksi. Mielenkiinnosta tein myös muita musikaalisuustestejä ja niiden perusteella musikaalisuuteni tai epämusikaalisuuteni on "normaalilla tasolla". Joidenkin testien mukaan osoitin jopa lievää musikaalisuutta (testien luotettavuutta voi tietysti kyseenalaistaa).

Miksi sitten halusin, että blogini nimessä on sana "amusia"? Selitykset:
1) huumoria
2) rentouttava vaikutus eli kun en edes väitä tietäväni mitään kirjoittamastani aiheesta, se vapauttaa ja rohkaisee spontaaniin ilmaisuun

Joku on saattanut myös ihmetellä, miksi kaltaiseni henkilö, joka kärsii massiivisesta epämusikaalisuuskompleksista, aloittaa musiikkiharrastuksen. (Kuten kuvasta näkyy, olen hankkinut kosketinsoittimen. Soitinlaatikon päällä pötköttelee Minni-kissa). Syynä soittoharrastuksen aloittamiselle oli halu selvittää, voiko oppia uusia asioita tavallaan omia taipumuksiaan vastaan. Halusin haastaa itseni ja selvittää, mitä tapahtuu, jos alkaa opetella jotain, mitä ei ole koskaan kuvitellut oppivansa. Onhan se aika mullistavaa, jos on rakentanut identiteettinsä epämusikaalisuuden varaan ja jonain päivänä huomaa, että kykenee kuitenkin oppimaan edes jotain.  

Ei hyvää päivää (huokaus)

MUSIIKKI / KUUNTELUHAASTE (suomirap): Petri Nygård: 29 syntiä. Kaikki vitun hitit. (Open Records, 2011)

Mitä tähän voi sanoa? Ei mitään. Joskus on pakko vaieta.

Sanojen paino

KIRJALLISUUS  ---  Herta Muller: Sydäneläin (Tammi, 1996)(saksankielinen alkuteos Herztier, 1994, suomentanut Raija Jänicke)

Aikaisemmin olen kirjoittanut 70-luvun poliittisesta musiikista, jossa kommunistinen ideologia on kauneimmillaan. Herta Muller (s. 1953) ei kirjoita ideologiasta, vaan kommunistisesta todellisuudesta, nimittäin Ceausescun ajan diktatuurista Romaniassa. Mullerin romaanissa kommunismi on rumimmillaan. Siihen kuuluu ihmisten kontrolloimista, vainoamista ja usein myös tappamista. Monet yrittävät paeta diktatuurista, mutta luodit tappavat ennen kuin rajanylitys onnistuu.

Kirjan maailma on niin ahdistava, että se melkein lamaannuttaa. Hengitykseni vaikeutuu ja jonkinlainen paino tunne leviää minuun. Kirjoitusvaikeudet valtaavat minut. Yhtenä syynä ilmaisuestoilleni on Mullerin asema suurena kirjailijana, joka on palkittu Nobelin palkinnolla. Miten kaltaiseni pieni lukija, maan matonen ja syntinen, saatana kurja uskaltaa kirjoittaa suuren kirjailijan teoksesta? Jospa kirjoitan vain omista tunteistani, kukaan ei voi ainakaan tulla väittämään, ettenkö tietäisi mistä kirjoitan. Kaikki ihmiset ovat omien tunteittensa asiantuntijoita (paitsi jos on psykopaatti, jolta tunteet puuttuvat lähes täysin tai jos kärsii aleksitymiasta eli sekoittaa tunteet ja fyysiset tuntemukset tai jos kärsii jostain autismin muodosta).

En osaa sanoa, mikä minua eniten järkyttää Mullerin kuvaamassa totalitaristisessa helvetissä. (Sanan "helvetti" käyttö ei ole liioiteltua, vaan pikemminkin se on yksi osuvimmista sanavalinnoista. En voi käyttää sanaa "painajainen", koska kaikki tapahtuu valveessa). Onko hirveintä, että joutuu opiskelija-asuntolassa kuuntelemaan taukoamatonta työväenmusiikkia, joka kuuluu huoneiston kaiuttimista? Vai se, että yksityisyyttä rikkoo valtiollinen poliisi, joka tulee avaamaan ja penkomaan lukittuja matkalaukkuja? Ei, nämä ovat vasta esimakua.

Onko kauheinta mielivaltaiset kuulustelut, joissa kuulusteltava (lue: viaton uhri) pakotetaan riisuuntumaan alasti, laulumaan lauluja ja tekemään muuta asiatonta? Onko hirveintä se, että kuulustelija kutsuu kuulusteltavaa huoraksi, koska tämä on naispuolisena opiskelijana tekemisissä kolmen miespuolisen opiskelijan kanssa - ilman mitään seksuaalista sisältöä. Ehkä vielä hirveämpää on se, ettei voi luottaa niihinkään, joita pitää luotettavina, koska kuka tahansa saattaa kavaltaa kenet tahansa, milloin tahansa. Että tuttu nainen, jonka luokse vie säilytettäväksi henkilökohtaisia tavaroitaan, saattaakin olla tekemisissä valtiollisen poliisin kanssa. Ja myöhemmin samainen nainen tulee käymään, kun päähenkilö on onnistunut muuttamaan Saksaan ja paljastuu, että nainen on luvatta kopioinut ulko-oven avaimen.

Ehkä petosta pahempi on kuolema, koska sitä ei voi mikään korjata. Romaanissa kuolee useita henkilöitä. Kuolinsyynä voi pitää kommunismia, vaikka uhrit kuolevatkin hirttoköyteen, korkealta paikalta maahan syöksyyn tai epäselvissä oloissa, kuten mahdollisesti myrkytettyyn omenaan. Ulkoisesti kaikki viittaa itsemurhaan, mutta murhaa epäillään vahvasti.

Tapa, jolla Muller kirjoittaa tästä, on mielenkiintoinen. Hänen kirjallinen ilmaisunsa on niukkaa, runollista ja tiivistä. Yleisesti ottaen karsastan niukkaa ilmaisua ja liian lyhyitä lauseita, mutta tähän yhteyteen niukkuus sopii. Miten muuten voisi kirjoittaa asioista, jotka ovat niin hirveitä, että ne houkuttavat vaikenemaan? Mullerin ilmaisu tuntuu sellaisen ihmisen puheelta, joka ei jaksaisi puhua, mutta puhuu silti. Ei jaksaisi puhua, koska ei ole sanoja kuvaamaan kaikkea hirveyttä, mutta puhuu silti. Muller ei dramatisoi eikä ole hysteerinen. Vähän on paljon.

Voisin loppuun liittää muutaman näytteen, joissa vähäeleisyys näkyy: Huonekaverin Lolan kuolemasta: "Tällaista oli sinä iltapäivänä vähän vaille kolme, kun Lola opiskeli neljättä vuotta ja oli jo melkein jotain: Tyttöjen vaatteet lojuivat sängyllä erillään Lolan vaatteista. Aurinko porotti kuumasti kopperoon, ja pöly peitti linoleumia kuin harmaa turkki. Ja Lolan sängyn vieressä, mistä kirjaset oli otettu pois, oli tumma läiskä. Ja Lola riippui minun vyössäni vaatekomerossa."

Eli miten kirjoittaa aiheesta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa? Niukasti, karsimalla kaiken ylimääräisen, tunteetta koska tunteita ei enää pysty tuntemaan. Tai miten kertoa läheisen ystävän kuolemasta? Lyhyesti ja nopeasti, kuin kirpaisua vältellen:

"Kolme päivää myöhemmin Georg nousi junaan. Tikkuaski hänellä oli takintaskussa. Häntä ei heitetty liikkuvasta junasta. Hän pääsi Saksaan. (--) Varhain aamulla kuusi viikkoa lähtönsä jälkeen Georg virui Frankfurtin katukivetyksellä. Vastaanottokeskuksen viidennessä kerroksessa oli yksi ikkuna auki."

Berliiniläinen huumehelvetti

ELOKUVA (dvd)  ---  Uli Edel: Christiane F. (1981)

Näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten ja se syöpyi mieleeni pysyvästi. Törmäsin elokuvaan uudestaan tavaratalon aleläjässä enkä voinut jättää dvd:tä ostamatta.

Christiane F. kertoo karmean (tosi)tarinan 13-vuotiaasta tytöstä, joka jää lyhyessä ajassa heroiinikoukkuun. Elokuva on todella karmea, mutta samalla vetovoimainen kuvaus rappeutumisesta. Rakastan elokuvan vihertävän kelmeää, urbaania värimaailmaa, joka on samanaikaisesti sekä luotaantyöntävä että puoleensavetävä.

Elokuvassa näkyy paljon kolkkoa kaupunkimaisemaa: kammottavia betonitornilähiöitä, metroasemia, kelmeitä rautatieasemia, parkkipaikkoja, kylmiä katuja, saastaisia käymälöitä, tunneleita, rappukäytäviä, tavallisia koteja ja huumeluolia. Sekä tietysti rautatieasemaa reunustava katu, jolla heroiinia käyttävät poikaprostituoidut hankkivat miespuolisia asiakkaita. Siellä norkoilee myös Christianen poikaystävä.

Christiane luisuu yhä syvemmälle rappioon ja alkaa myydä itseään. Heroiini vie mennessään muitakin. Christianen kokeilunhaluinen sisar päätyy myös heroinistiksi ja lopulta kuolee tahalliseen tai tahattomaan yliannostukseen. Päähenkilön poikaystävän kämppäkaveri löytyy myös kuolleena heroiinipiikki käsivarressa sojottaen.

Elokuvan vihertävän kelmeään värimaailmaan uppoavat täydellisesti lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista, joilla vaihtelevat epätoivo, tuska, raivo ja turtumus. On oudolla tavalla lumoavaa nähdä lähikuvia kalpeista kasvoista, joilla hiki helmeilee heroiinivieroitusoireiden takia. On kammottavaa ja samalla kiehtoavaa nähdä kasvoja, joissa silmien yläluomet repsottavat heroiinipiikin jälkeisessä euforiassa. Kohta heroinistin kasvoihin leviää vahamainen, välinpitämättömyyden naamio ja silmien ilme on kuollut.

Kun kirjoitan elokuvasta, se alkaa elää mielessäni: pääosan esittäjän Natja Brunckhorstin harittavat silmät, tärisevät raajat, likaisen punaisiksi värjätyt hiukset, epätoivon ilmeet, raivo, sadattelu, kaduilla hortoilu ja tuntemattomien miesten autoihin pyrkiminen. Mustat renkaat silmien alla, käsivarren suoneen työntyvä piikki ja syntymäpäiväkakku, jossa palaa 14 kynttilää.

Toisen pääosan esittäjä Thomas Haustein on myös lyömätön epävarmoine, pälyilevine katseineen. Kaikkein tehokkaimmin verkkokalvolleni on syöpynyt kuva Christianesta ja Babsy-sisaresta istumassa metroaseman portailla puhumassa vaihtoehdoista: lopettaminen tai kuolema. Heidän ohitseen kävelee iloisia nuoria, joiden Babsy arvioi olevan samassa tilassa kuin he jo vuoden kuluttua.

Kuuntele!

MUSIIKKI  ---  Kuunteluhaaste

Olen huomannut, että monien kirjabloggareiden sivuilla on lukuhaasteita, joissa bloggarit haastavat itsensä lukemaan kirjallisuutta mahdollisimman monipuolisesti ja usein oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Itse en jaksa lähteä mukaan lukuhaasteisiin, mutta sen sijaan päätin esittää itselleni kuunteluhaasteen musiikin suhteen. Tässä pähkähullussa - vai sittenkin ihan tervehenkisessä? -  haasteessa haastan itseni kuuntelemaan musiikkia mahdollisimman laaja-alaisesti.

Tyylilajeja:
acidjazz, fuusiojazz, dixieland, swing, ragtime, samba, bossanova, mambo, salsa, reggae, hiphop, soul, foxtrot, tango, samba, hardrock, heavy, doomheavy, tekno, proge, punk, rap...

Alueita:
Aasia, Afrikka, Etelä-Amerikka, Australia, Lappi, Etelämanner(?)...

Aikakausia:
antiikki, keskiaika, klassismi, barokki, moderni..., 60-luku, 70-luku, 80-luku...

Laulajat: 
yksinlaulajat, kaksinlaulajat, kolminlaulajat (ei taida olla käytössä oleva termi)..., sekakuorot, naiskuorot, mieskuorot, lapsikuorot...

Erikoisuudet:
arabialainen heavy (tuskinpa löytyy), kiinalainen reggae (epätodennäköinen yhdistelmä), koloratuurisopraanot (mitä ne ovat?), eunukkilaulat (?), falsettilaulajat (kuuntelin kerran erästä falsettimieslaulajaa enkä edes tajunnut hänen laulavan falsetissa eli se siitä musikaalisuudesta...), tahallaan väärin laulajat, vahingossa väärin laulajat

Onko tällaisessa kuunteluhaasteessa mitään järkeä? On ainakin siinä mielessä, että aivot tarvitsevat virikkeitä ja mitäpä muutakaan itselle vieraan musiikin kuuntelu on kuin virikkeitä aivoille? Vaarana on tietysti myös aivojen ylikuormittuminen ja vastaanottokyvyn loppuminen. Silloin kannattaa pitää vähän taukoa ja palata asiaan uudestaan, kun on saanut ladattua päänsä toimintakuntoon - joko lataamossa tai sen ulkopuolella.

PS. Lukuhaasteita on esimerkiksi blogissa Kirjainten virrassa. Samassa blogissa on Kissa ja kirjahylly -arvonta, jossa voi voittaa palkinnoksi kirjoja, ei siis kissaa eikä kirjahyllyä.

Erään työnarkomaanin muotokuva

KIRJALLISUUS  ---  Franz Kafka: Muodonmuutos (novelli teoksessa Nälkätaiteilija, Gummerus 1999, suomentanut Aarno Peromies)

Franz Kafka (1883-1924) on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihastuin hänen absurdiin maailmaan jo vuosikymmeniä sitten. Siteeraan heti alkuun pätkän Muodonmuutos-novellista: "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakautuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet jalkansa sätkyttelivät avuttomina silmien edessä."

On ehkä moraalisesti arveluttavaa, että pidän Muodonmuutosta ennen kaikkea hauskana novellina. Eikö olisi luontevaa pitää sitä kuvottavana ja sairaana tai vähintään surullisena? Tai eikö olisi syytä nähdä novellissa heijastuksia juutalaiskielteisyydestä? Kafkahan oli itse juutalainen ja kirjoitusajankohtaan juutalaisiin kohdistuva vihamielisyys alkoi voimistua. Eikö vastenmieliseksi eläimeksi muuttuminen kuvasta asennetta, jota juutalaisiin heijastettiin? Tuolloin alkoi levitä antisemitistinen ajattelutapa, että juutalaiset olivat kuin syöpäläisiä, jotka olisi syytä tuhota. Omassa lukukokemuksessani en kuitenkaan jaksa olla liian vakava, vaan kiinnitän eniten huomiota Kafkan hullunhauskaan huumoriin.

Novellin koomisuus rakentuu mielestäni Gregorin mahdottomista tunnereaktioista. Mikä olisi luonteva ja psykologisesti uskottava reaktio, jos henkilö huomaa yhden yön aikana muuttuneensa jättiläismäiseksi koppakuoriaiseksi? Ainakin itse olisin järkytyksestä suunniltani. Pelästyisin niin, että luultavasti menettäisin tajuntani. Vähintään alkaisin kirkua kauhusta tai lamaantuisin niin, että kadottaisin puhekykyni. Oletan tässä tietysti, että muuttuneesta olomuodostani huolimatta olisin säilyttänyt oman persoonallisuuteni enkä olisi saanut hyönteisen tajuntaa.

Mutta mitä tekee novellin Gregor Samsa? Ei yhtään mitään. Hän ei ole moksiskaan, vaikka on kadottanut ihmismäisen olomuotonsa ja muuttunut valtavaksi syöpäläiseksi. Gregor on ainoastaan lievästi hämmästynyt, mutta ei millään muotoa järkyttynyt. Hän toteaa itsekseen: "Mitä minulle on tapahtunut?" ja jättää asian siihen. Aivan kuin kyse olisi jostain arkipäiväisestä tilanteesta kuten nenän tukkeutumisesta nuhassa tai käden puutumisesta huonon nukkumisasennon takia.

Novellin kertojakaan ei päivittele tapahtunutta, vaan siirtyy kuvailemaan huoneen sisustusta. Ainoa asia, mikä herättää Gregorissa tunteita, on kolea sää ja sadepisaroiden ropina ikkunapeltiä vasten. Se tekee Gregorin apeaksi, koska hän ei halua lähteä ulos kävelemään sateessa juna-asemalle. Tässä näkyy jälleen päähenkilön absurdi reagointitapa: Gregor ei usko, että hänen muuttunut ulkomuotonsa haittaisi kaupparatsun työtehtävien hoitoa. Gregor on niin piintynyt työnarkomaani, ettei edes hyönteiseksi muuttuminen estä häntä ajattelemasta työtä.

Ainoa asia, mikä saa Gregorin todella säpsähtämään ja pelästymään, on herätyskellon tikitys. Gregor huudahtaa: "Taivaan vallat!", mikä on hänen voimakkain tunnereaktio koko novellin aikana. Loppunovellin ajan minua huvittaa suunnattomasti Gregorin täydellinen kyvyttömyys ymmärtää perheenjäsenten järkytystä ja kauhua. Päähenkilön äiti pyörtyy järkytyksestä. Isä heristää raivoissaan nyrkkiä kuin viestittääkseen, että Gregor on tahallaan muuttanut muotoa. Sisar suhtautuu suopeasti ja yrittää kaikkensa tukahduttaakseen vastenmielisyytensä. Palvelijat ja vuokralaiset kaikkoavat. Kauppafirman prokuristi naulitsee kauhuissaan silmänsä Gregoriin ja poistuu paikalta takaperin kävellen.

Huomaan, etten onnistu välittämään novellin hauskuutta tässä blogitekstissäni. Siksi kehotan lukemaan Muodonmuutoksen itse ja miettimään, onko novelli traaginen, koominen vai jotain muuta. Entä mitä itse tekisit, jos jonain aamuna huomaisit muuttuneeksi valtavaksi koppakuoriaiseksi? Järkyttyisitkö vai ajattelisitko kuin Gregor: "Ihminen voi hetkellisesti menettää työkykynsä"?

Dramatiikkaa ja eksotiikkaa, osa II

MUSIIKKI  ---  KOM-teatteri: Kansainvälinen (Love Records, 1996)

Jauhan edelleen taistolaismusiikista, koska on pakko. Olen nimittäin ajautunut identiteettikriisiin odottamattomien taistolaismusasäväreitteni takia. On vaikea käsittää, miten kaltaiseni epäpoliittinen (käyn kyllä äänestämässä, mutta muuten olen syvässä poliittisessa horroksessa) henkilö voi innostua taistolaismusiikista. Olen ryhtynyt purkamaan tätä ongelmapesäkettä auki.

Tänä aamuna onneksi tajusin, että voi tuntea vetoa johonkin musiikkiin, vaikka se ei vastaisikaan täydellisesti omaa identiteettiä. Eli voi aivan hyvin saada sävärit gangsta-rapista, vaikka ei haluakaan olla parittaja ja huumediileri (tai mitä ikinä gangsta-elämätapaan kuuluukaan). Tai voi aivan hyvin pitää Richard Wagnerin musiikista, vaikka ei hyväksy natsismia. Tai voi innostua Irwinistä, vaikka ei halua ruveta rappioalkoholistiksi jne jne.

Olen listannut syitä, miksi tämä Kom-teatterin levy kolahtaa:
1) marssimusiikki vaikuttaa fysiologisesti kiihdyttävästi eli sydämen syke nousee, hengitys nopeutuu ja vireystila lisääntyy
2) lyyriset ja eksoottiset sanoitukset vetoavat tunteisiin. Sanoituksissa on paljon voimakkaita ja yleisinhimillisesti vetoavia sanoja, kuten kuolo, hauta, kyyneleet, suru, tuska, tuli ja veri. Sen lisäksi sanoituksissa on myös sanoja, jotka ainakin itselleni ovat tyhjiä ja yhdentekeviä, kuten aate, luokka, puolue, liitto, kansa, työläinen, porvari, valta ja yhteiskunta. Minulle kaikkein yhdentekevin sana on puolue, ei voisi vähempää kiinnostaa.
3) melodiat vetoavat tunteisiin. Olen huomannut, että kohtalokas yhdistelmä on marssin selkeän hakkaava rytmi yhdistettynä tunteisiin vetoavaan melodiaan ja kiehtoviin sanoituksiin.
4) vakavuus ja vilpittömyys
5) eksoottisuus. Minulle tällainen musiikki on eksoottista, koska en ole missään elämäni vaiheessa joutunut taistolaismusiikin pakkokuuntelun uhriksi. En ole koskaan tuntenut yhtään taistolaisuuteen vihkiytynyttä henkilöä. Ymmärrän hyvin, että osalle ihmisistä tällaisessa musiikissa ei ole mitään eksoottista, vaan se kuulostaa pelkästään tympeältä ja tunkkaiselta.
6) kuorolaulu ja Kaisa Korhosen matala ja majesteettinen ääni. Kuorolaulun kuuleminen on ainakin itselleni kova juttu, koska melkein aina tulee kuunneltua vain yhden ihmisen laulua kerrallaan. 

Olen huomannut, että dramatiikka vetoaa minuun voimakkaasti. Olen jälleen yhdistellyt levyn sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä:

tsaarin me näimme palatsiinsa kätkeytyvän
viinillä mieltä levotonta tyynnyttävän
kauan on silti kirjoitus ollut seinällä sen 
uhkaavat lauseet synkästi liekehtien

            hyinen halla
            luonto jylhä
            rajumyrskyt pauhaa

tyrmistä kolkoimmat saitte tulla tuntemaan
tuomiot ankarimmat langetettiin aikanaan
pyövelin kourat tarttuivat teihin armottomat
mestattavaksi kahleissa kuljettivat

           kalmiston hongat
           harmaja hauta
           mustuva multa
           runneltu ruumis

ei kuolo sydämiämme kaiva
ei kyyneleet silmiimme saa
ei suru mieltämme paina
vaikka ainias peittää sun maa

Brutaalia toimintaa

 KIRJOITTAMINEN  ---  DIY-taistolaislyriikkaa

Otsikko on harhaanjohtava, koska tässä tekstissä ei ole kyse omin sanoin kirjoittamisesta, vaan jo olemassa olevien tekstien uudelleenjärjestelystä. Olisin voinut valita otsikoksi myös sanat brutalisointi, vandalisointi tai tökerö vääristely.

Kuinka siis kirjoitat Do it yourself -taistolaislyriikkaa:
1) Kuuntele taistolaismusiikkia riittävästi tai mielellään liikaa, jolloin pääsi on räjähtämäisillään ja taistolaismusa soi päässäsi myös silloin, kun se ei soi stereoistasi.
2) Kirjoittele kuuntelun aikana muistiin sanoituksista pätkiä sieltä sun täältä.
3) Yhdistele sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä. Uudelleen yhdistellyissä sanoituksissa ei tarvitse olla mitään ulkopuoliselle avautuvaa sanomaa, vaan riittää että uusiotekstissäsi on edes jonkinlaista sisäistä logiikkaa, jonka vain sinä ymmärrät. Kas näin:

Rahiseva äänilevy
ruhjotut luut
hehkuun jähmettyneet sydämet
hyeenankeltaiset hampaat
...ja auringon kimalluksen
maan kolkka varjoisa
jäätyneet kentät
harmaja hauta
...ja auringon kimalluksen
veren ääni
kylmät kahleet
varjot ristikoiden
...ja auringon kimalluksen


Jotenkin outo
CIA, kehto taistelun ja veljeyden
Coca Cola, maailman vahvin sissiliike
Ford Motors, taistomme voittohon vie
United Fruit, ei suru mieltämme paina
CIA, tulipatsaina kolme kirjainta roihuaa


Matkailumainokset
Santa Clara, unessa tuoksuu akaasia
Grandola, on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
Spatski, uuden aamun rusko purppuroimaan
Chile, Amerikan suloiset uumat
Polidzaveskij, vuorten tuolla puolen


Sekavaa
marmeladin tahrimat kärpäset
kisällittäret keltaisine hyeenanhampaineen
odota niin palajan
oopperamurhaajat leningeissään
kuolleen hedelmän mätänemään viskattu terttu
lintu verta suonissaan
poltinmerkki rinnassansa hehkui
mitä ne tekivät oudolle linnulle
tappoivat tietysti ylijäämävaraston hienolla aseella
oi Auschwitsin neidot, oi tyttäret Dachaun
ryöstöruhtinaiden maat
teräkseen valetut