Dramatiikkaa ja eksotiikkaa

MUSIIKKI  ---  70-luvun poliittinen musiikki

Olen järkyttynyt. En ymmärrä, miten tässä on päässyt näin onnettomasti käymään. En käsitä, miten kaltaiseni epäpoliittinen henkilö voi saada sävärit 70-luvun poliittisesta musiikista. Mihin tätä voisi verrata? Ehkä siihen, että koko ikänsä lenkkimakkaraa syönyt ihminen tulee vahingossa maistaneeksi vegaaniruokaa ja hurahtaa saman tien veganismiin. Tai että isänmaallisuudesta vouhottava henkilö tajuaa jonain kauniina päivänä olevansa kosmopoliitti. Tai että eräs turkulainen, miespuolinen tekstiviestipoliitikko, joka on pitänyt itseään 100 %:n heterona, herää jonain aamuna ja tajuaa olevansa sittenkin miesten perään.

Olen siis kuunnellut kahta taistolaisuuden klassikkolevyä eli Agit-Propin kokoelmalevyä ja Kom-teatterin Kansainvälinen-levyä. En ole koskaan saanut taistolaisuudesta mitään tolkkua. Kai se oli joku dramaattis-poliittinen nuorisoliike 70-luvulta. Olen yrittänyt selvitellä liikkeen syvintä olemusta lukemalla Laura Honkasalon romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun ja katsomalla dokumentin Kenen joukoissa seisot. En tullut hullua hurskaammaksi.

Ehkä en välitä Agit-Propin tai Kom-teatterin musiikista sen poliittisuuden takia, vaan taiteellisten vaikutelmien takia. Tunteisiini vetoaa mahtipontisuus ja paatoksellisuus, ehkä jopa aggressiivisuus. Myös eksotiikka vetoaa. Kom-teatterin levyllä on paljon laulettua marssimusiikkia. Järkyttyneenä huomasin, että pidän marssimusiikista, ehkä siksi, että laulettu marssimusiikki kuulostaa eksoottiselta. Marssi on myös rytmillisesti selkeää ja se tuntuu uppoavan suoraan selkäytimeen tai imeytyvän verenkiertoon.

Vaikka olenkin järkyttyneessä mielentilassa odottamattomien mieltymysteni takia, pystyn kuitenkin ajattelemaan analyyttisesti. Oivalsin, että suuri osa taistolaispaatoksen vetovoimasta johtuu sanoituksista, joissa on paljon oudosti kiehtovia, runollisia ilmaisuja. Kuuntelujeni aikana olen kirjoitellut niitä muistiin, kai siksi että haluan konkretisoida tunteeni paperilla. Seuraavassa on taistolaislyriikkaa tai -mystiikkaa mielivaltaisessa järjestyksessä:

hehkuun jähmettyneet sydämet
unessa sulle tuoksuu akaasia
on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
aamun uuden ruskon purppuroimaan
valkean vallan aaveet
kylmiä kahleita helskyttää
vaskimuna valkama 
hän seisoi jäätyneellä aukiolla
sydämen punaiset armeijakunnat
tappoivat palasen maailman sydäntä
pusertuu valheen painon alle
hirvittävä syytös ruhjottujen luiden
harmaja hauta, mustuva maa
hyinen halla
kalmojen maat
purppuravaatteet

Paatosta eikö vain? Dramatiikkaa eikö vain? Lyriikkaa, kyllä vain! Ehkä jopa mystiikkaa. Ei ihme että tuntuu joltain.

PS. Tavoitteenani oli alun perin kirjoittaa tasapuolisesti musiikista, elokuvista ja kirjallisuudesta, mutta olen toistuvasti lipsahtanut kirjoittamaan epäasiantuntijalausuntoja musiikista. Seuraavalla kerralla yritän pakottaa itseni kirjoittamaan kirjallisuudesta eli Franz Kafkan Muodonmuutoksesta, joka on yksi hauskimmista novelleista,  mitä olen lukenut.  Mutta toisaalta: samalla olisi niin hauska kirjoittaa Pendereckin epämusiikista, M.A. Nummisen epälaulusta (kaikella kunnioituksella) tai Frederikin "iskelmälyriikasta".

PPS. Minun on aina ollut vaikea katsoa Love Recordsin (kyseisten levyjen kustantaja) logoa, koska se näyttää silmissäni rivolta (vihjeet: kaksi miestä, yö, makuuhuone). Ehkä olen perverssi. Todennäköisesti logo kuvastaa jotain viatonta ja ylevää, kuten kansainvälistä solidaarisuutta, yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisten välistä veljeyttä ja kansojen vapautta. Mene ja tiedä.

Minulla on nälkä, vaikka hevoset laukkaavat

   (tekotaiteellinen asetelma Nimetön 1395727942b)

KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"

Joku aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä ja sähköshokeilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluuskieli tai hullunkieli.

Sitä ennen pitää selvittää, millaista on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seuraussuhteiden tai ajallisten yhteyksien takia.

Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua tai kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilan myyjälle näin: Fasaani! Yksi kahveja! Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison vai pienen? Missä vesi on?

Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole vielä tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy  juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan. Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi, kun ensin muotoilee virkkeen, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat.

Esimerkiksi seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lunta pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikkot loistavat Saharassa.

Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vain vaihtamaan sanat asiayhteyteen kuulumattomiksi:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluuta! Vai sittenkin nykyrunoutta? Eräs henkilö nimittäin kommentoi asiaa, että kuulostaa ihan nykyrunoudelta. Ei kai se niin yksinkertaista voi olla, nykyrunouden tuottaminen? Mutta voi olla, että runoilijoiden kirjoitusprosessiin kuuluu jonkinlaista "hullullistamista" (uusiosana, jonka tekaisin juuri äsken).

Entä miten olisi syy-seurausyhteys ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen kerran täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!

Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta entäpä jos yritän tuottaa hullunkieltä spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Itse asiassa muistan hämärästi kirjasta hullunkielestä, jotain tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista ymmärrettävää kertomusrakennetta.

Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, olen keltainen, syntymäpäivistä syntymäpäiviin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Minä valoisa, kaaduin silloin, paatunut, olen oltuani, silloin keltaista kaatoa, olet kirveli kantoon, illoin siellä. Parempi, mutta jotain kertovaa rakennetta on edelleen havaittavissa.

Jos tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkoisiin takkeihin pukeutuneet henkilöt vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...

Laskelmoitua tylsyyttä

MUSIIKKI  ---  Erik Satie: Oeuvres pour piano, volume 3 (Accord,1987)

Ensimmäisen kerran törmäsin Erik Satien (1866-1925) nimeen Tori Amoksen levyllä Night of Hunters. Amoksen levyllä kaikki kappaleet ovat saaneet innoituksensa klassisesta musiikista. Satiesta vaikutteita saanut kappale on nimeltään Battle of Trees. Pidän levyllä muutoin kaikista kappaleista, paitsi en tästä. Se on niin pitkäveteinen, etten pysty kuuntelemaan sitä.

Tulin kuitenkin lainanneeksi kirjastosta Satien levyn, koska halusin tietää, jatkuuko säveltäjän musiikki yhtä pitkästyttävänä alusta loppuun. Valitettavasti vastaus on kyllä. Koin Satien musiikin niin tylsänä, että sen kuuntelu oli melkein kidutusmuoto. Kuunteluni aikana mietin, onko Satie aivan tosissaan säveltänyt tällaista musiikkia vai onko kaikki pelkkää vitsiä.

Vasta kuunteluni jälkeen tulin googlanneeksi kyseisen herran nimen ja paljastui, että Satie ei aina ollut tosissaan. Maailman luotettavimman tietolähteen maineessa olevan sivuston (ehkä pienimuotoista ironiaa havaittavissa) eli Wikipedian artikkelista selvisi, että Satie oli ranskalainen avatgardisti, joka tunnetaan humoristisista, kokeilevista ja perinteisiä oppeja parodioivista sävellyksistä.

Lisäksi selvisi, että Satien musiikissa tyylipiirteinä ovat minimalismi ja naivius. En tiedä, mikä minimalismi tarkoittaa musiikkiterminä. Pakostakin tulee mieleen sellaisia vaihtoehtoja kuin moninaisuuden ja mielenkiintoisuuden minimointi. Minimalismi saattaa olla myös pitkäveteisyyden synonyymi. (Olenpa ilkeä tänään, mutta antaa mennä vaan). Entä mitä naivius tarkoittaa musiikkiterminä? Ehkä lapsellisuutta ja alkeellisuutta, enpä tiedä.

Kun luin cd-lehtisestä asiantuntijoiden tulkintoja Satien musiikista, silmiini tökkäsi sana calculate, mikä tarkoittaa laskemista ja laskelmointia. Mielestäni laskelmointi taideteoksen yhteydessä kuulostaa todella pahaenteiseltä. Laskelmointi soveltuu bisnesajatteluun, mutta eikö se näivetä taiteen? Eikö laskelmoitu taide ole kylmää ja tunnekuollutta epätaidetta?

En siis voi väittää, että Satien musiikki vetoaisi minuun, mutta sen sijaan luin mielenkiinnolla säveltäjän persoonallisista elämäntavoista. Jos nettitietoihin on yhtään luottamista, Satie asui muutaman neliömetrin kokoisessa kopperossa, jonne hän ei koskaan kutsunut vieraita. Säveltäjän kuoleman jälkeen kopperosta paljastui sanoinkuvaamaton sotku. Satie pukeutui aina täsmälleen samanlaiseen samettiasuun. Hän omisti useita kappaleita täysin identtisiä samettiasuja! Ruuakseen hän ainakin väitti syövänsä vain ja ainoastaan valkoista ruokaa. Eli kai jotain tähän malliin: aamiaiseksi kananmunan valkuaisia, lounaaksi valkoista riisiä ja valkoisia papuja, välipalaksi kananmunia, päivälliseksi valkoista parsaa ja valkoista riisiä ja iltapalaksi kenties lisää kananmunia.

Pakko kai tähän loppuun kertoa Satien pahimmasta musiikillisesta kidutusmuodosta eli sävellyksestä nimeltä Vexations. Se on 180 nuottia sisältävä sävellys, joka toistetaan 840 kertaa. Aikaa tähän kuluu vaivaiset 18 tuntia ja urakan suorittamiseen vaaditaan 10 pianistia! (Jos kuolemani jälkeen jatkosijoituspaikakseni valikoituu helvetti, joudun todennäköisesti kuuntelemaan tätä tauotta).

Schönbergin musiikin käyttötarkoitukset

MUSIIKKI  --- Arnold Schönberg: Kammersymphonie Nr. 1 op. 9 (Deutsche Grammophon, 1997)

Arnold Schönbergin (1874-1951) sävellyksen kuuntelu oli kärsimystä. Koin hänen musiikkinsa levottomana, riitaisana, kaoottisena ja hajanaisena eli lyhyesti sanottuna epämiellyttävänä ja ärsyttävänä.

En ole muutoin maailman käytännöllisin ihminen, mutta musiikkia kuunnellessa käytännöllinen ajatteluni aktivoituu välittömästi. Yleisesti ottaen luokittelen musiikkia sen vaikutuksen ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikin pitää mahtua mielestäni johonkin seuraavista käyttötarkoituksista: 1) rauhoittava ja rentouttava 2) piristävä ja energisoiva 3) tanssittava ja 4) visuaalisia mielikuvia herättävä.

Schönberg ei sovi mihinkään näistä. Mutta Schönbergin levoton ja riitaisa musiikki saattaisi sopia muutamiin tilanteisiin, kuten perheriitojen ja avioeroilmoitusten taustamusiikiksi. Tällaisen musiikin tahdissa tuntuisi luontevalta paiskoa posliineja seinään tai riidellä omaisuuden jakamisesta. Muita käyttötarkoituksia, joihin Schönberg soveltuu, ovat firmojen irtisanomisilmoitukset ja julkisilla paikoilla soiva "karkoitusmusiikki", jonka avulla ilkivaltaan taipuvaisia nuorisolaumoja yritetään saada kaikkoamaan. Schönbergin musiikki sopisi mielestäni oivallisesti myös taiteellisen luomisprosessin taustamusiikiksi, esimerkiksi teokseen jossa maalia roiskitaan kankaalle tai rautaromusta hitsataan yhteen kaoottista tilateosta.

Sen sijaan Schönberg ei mielestäni missään nimessä sovi näihin yhteyksiin: romanttiset kynttiläillalliset, häät, hautajaiset, palvelupuhelimen odotusääni, hissimuzak tai tavaratalon taustamusiikki.

Jos joutuisin kuuntelemaan Schönbergin musiikkia useiden tuntien ajan, alkaisin voida pahoin. Tuntisin oloni neuroottiseksi ja identiteettini olisi hajoamaisillaan. En enää tietäisi, olenko ihminen, humanoidi vai kyborgi. En muistaisi, olenko nainen, mies vai hermafrodiitti. En tietäisi, olenko vastasyntynyt, nuori, keski-ikäinen vai jo kuollut. En osaisi päättää, pitäisikö minun istua vai seisoa, nukkua vai olla valveilla, syödä vai olla syömättä, hengittää vai lopettaa hengittäminen.

Ehkä yhden käyttötarkoituksen voisi vielä mainita Schönbergin musiikille ja sehän on tietysti elokuvan taustamusiikki. Schönbergin musiikilla voisi kuvata levottoman ihmisen sielunmaisemaa. Tällainen ihminen voisi esimerkiksi kulkea huoneessa ympyrää tai haahuilla kaupungilla päämäärättä. Henkilöllä olisi vakavia keskittymisvaikeuksia ja epävakaa tunne-elämä.

Vaikka tämä on vain epäasiantuntijalausunto, olisi ehkä syytä tehdä taustatyötä ja selvittää, miksi Schönbergin musiikki kuulostaa niin levottomalta. Ehkä se johtuu toistorakenteiden puutteesta.

Myöhempi lisäys:
Taustatyötä on tehty ja tässä ovat pikaisen haun tulokset:

Sibelius Akatemian koulutuskeskus, avainsanoja haulle "Arthur Schönberg":
uusi Wienin koulu, dodekafonia, myöhäisromantiikka, ekspressionismi, atonaalisuus

Wikipedia: atonaalisuuden pioneeri, 12-säveljärjestelmä

Hikipedia (hauskin ja samalla epäluotettavin määritelmä Schönbergistä).
Itävaltalainen "säveltäjä", joka sävelsi paljon niin kutsuttua "musiikkia". Schönberg tunnetaan omalaatuisista harmonioistaan, jotka vaihtelevat lievästi ärsyttävistä aina äärimmäistä fyysistä kipua aiheuttaviin sattumanvaraisiin ja järjettömiin raapaisuihin. Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän eli dodeka(ko)fonian, jonka tavoitteena on tuhota kuulijan mahdollisuudet nauttia musiikista. (---) Schönberg on säveltäjänä itseoppinut ja sen kyllä huomaa.

Ei hypnoosia

KIRJALLISUUS  ---  Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)

Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään tavalla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.

Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneenko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.

Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.

Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.

Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle tärkeintä ei ole se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä olisi hutaisten luotuja, kunhan virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.

Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.

Missä lukijat luuraa?

KIRJOITTAMINEN  ---  Miten saan blogilleni lisää lukijoita? 

Blogini on ollut olemassa jo melkein kuukauden. Blogilistalla blogini on roikkunut muutaman viikon. Mitä tässä ajassa on tapahtunut? Olen julkaissut kymmenen blogitekstiä. Mutta entäs lukijat? Olenko omasta mielestäni saanut tarpeeksi lukijoita? En. Sivullani on käväissyt 80 ihmistä. Tähän lukuun sisältyy myös omat käyntini, joten todellisuudessa kävijöitä on ehkä 60. Riittääkö tämä minulle? Ei todellakaan.

Kaipaan epätoivoisesti lisää lukijoita. Minkälaisilla toimenpiteillä voisin haalia niitä lisää? Listaan seuraavaksi kaikkein epätodennäköisimmät hankkeet, joihin ryhtyisin lukijamäärän kasvattamiseksi.

Suureelliset ja kalliit: Kaikkein hölmöimmältä idealta tuntuu televisiomainos. Minulla  ei ole tarkkoja tietoja televisiomainosten hinnoista, mutta luulen, että tuhansia euroja palaa nopeasti. Toinen pähkähullu idea olisi etusivun mainos sanomalehdessä. Kolmantena listalle nousee kuumailmapalloon painettu blogini nimi. Samaan sarjaan kuuluu pienlentokoneen vetämä mainosnauha blogistani.

Sairaalloiset: Raahautuisin julkiselle paikalle, esimerkiksi Senaatintorille. Telkeytyisin säiliöön tai häkkiin ja ilmoittaisin, että alan nälkälakkoon, ellei blogini lukijämäärä kasva. Toinen yhtä epätoivoinen keino olisi kytkeä itsensä kettingillä kiinni johonkin mastoon tai puuhun ja huudella sieltä blogimainoksia. Erittäin näyttävä ja todella sairas keino olisi valella itsensä bensalla ja uhata sytyttää itsensä palamaan, jollei lukijoita ilmaannu lisää. Samaan sarjaan kuuluu myös uhkaus hypätä korkean rakennuksen katolta alas, ellei blogini saa huomiota.

Mauttomat: Vessakirjoitukset ovat mauttomuutta pahimmillaan. Alkaisin mainoistaa blogiani yleisövessojen ovissa. Vessamainokset tulisivat todella edullisiksi, mutta haittapuolena niissä olisi se, että blogini yhdistyisi ihmisten mielissä ruumiineritteisiin. Hieman tyylikkäämpää olisi tyrkyttää ohikulkijoille lentolehtisiä, joihin olisi painettu blogini nimi. Todella tökeröä olisi astua metrovaunuun ruuhka-aikaan ja alkaa kailottaa blogistaan. Samalla kulkisin edestakaisin vaunussa ja keräisin rahaa blogini ylläpitokustannuksiin ja muuhun hämärään.

Lipevät: Lähettäisin suosituille bloggareille imartelevia viestejä, joissa ensin kehuisin heidän blogiaan maasta taivaisiin ja lopussa mainitsisin, että by the way, myös minulla on blogi. Tällöin tavoitteena olisi saada heidät liittämään oma blogini heidän seuraamiensa blogien listalle.

Näihin toimiin en siis aio ryhtyä. Tyydyn odottamaan. Selittelen itselleni, että bloggaan, koska pidän kirjoittamisesta. Ja onhan se totta. Mutta taustalla leijuu kuitenkin vieno toive lukijoista. Ei kai kukaan muukaan bloggari halua viestejään tyhjään bittiavaruuteen syytää.

Mr. Tynkä-Sipoon ohjeet

KIRJALLISUUS  ---  Iiro Rantala: Nyt sen voi jo kertoa (Teos, 2011)

Jazzpianisti Iiro Rantalan kirjassa on luku "30 ohjetta nuorelle taiteilijalle". Ohjeet ovat sen verran hauskuuttavia, että koen olevani pakotettu siteeraamaan niitä tähän bloguraan:

• "Näytä taiteilijalta. Pukeudu kummallisella tavalla. Hiusmuotoilulla ja lävistyksillä pääset jo pitkälle. Pääasia on, ettet näytä tavalliselta, etenkään tavalliselta taiteilijalta.
• Opettele muutama sivistyssana ja tiputtele niitä puheesi lomaan. Sinulla olisi hyvä olla jokin oma hokema. Mieluummin sellainen, jota kukaan ei tajua mutta joka kuulostaa ihmeelliseltä.
• Älä lähde kokeilemaan siipiäsi jossain muussa lajissa tai tyylissä. Muodostuu uskottavuusongelma. Kriitikot eivät voi käsittää monilahjakkuuksia, koska jotkut heistä eivät valitettavasti ymmärrä edes sitä ainoata taiteenalaa, josta kirjoittavat.
• Älä sotke huumoria taiteeseesi. Huumori yhdistetään viihteeseen ja sitä et voi hyväksyä, koska olet taiteilija. Viihde on cheap. Se ei puhuttele sinua.
• Jos sinulla ei ole karismaa omasta takaa, ala välittömästi esittää erilaisia rooleja. Kokeile rankkaa, etäistä, mielisairasta, hippiä, juppia, älykköä, tyhmää, viileää ja romanttista. Jokin rooleista varmasti istuu sinulle, ja kun vedät sitä tarpeeksi kauan, alat muiden mielestä tuntua karismaattiselta.
• Suhteesi julkisuuteen on läpikotaisin viturallaan aina ja ikuisesti. Jos olet julkisuudessa jatkuvasti, ujuta sopivaan väliin analyysi siitä, kuinka liika julkisuus vaivaa ja ahdistaa sinua. Ennen kaikkea se haittaa taiteellista työtäsi. Jos et saa julkisuutta, muista toistaa kuinka turhauttavaa on, kun kukaan ei enää arvosta taidetta. 
• Jos mikään ei auta, vaihda sukupuolta. Tai kerro harkitsevasi sitä. Huomiota saat myös, jos unohdat oman äidinkielesi. Ala ihan pokkana puhua huonoa suomea."

Laatua kiroiluun, pliis!

                                         (kuva väärinpäin, mahtavaa)

SARJAKUVA  ---  Herge: Seitsemän kristallipalloa (Otava, 2007)

Suurin osa Fennoskandian asukkaista on varmasti lukenut Tintti-sarjakuvansa jo lapsena, mutta itse luen niitä ensimmäistä kertaa vasta nyt aikuisena. Aluksi viehätyin tai pikemminkin hurmioiduin Hergen erinomaisesta piirrosjäljestä. Erityisesti pidin perspektiivin hallinnasta ja voimakkaasta kolmiulotteisuuden tunnusta. Monet ruudut ovat kuin suoraan elokuvan kohtauksista. Tosin piirrosjäljessä on eroa, kun vertaa Hergen alkukauden summittaista tyyliä myöhemmän kauden yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Suosikkihahmoni on Kapteeni Haddock, kukapa muukaan! Hergen nettisivuilta selvisi, että en ole mieltymyksineni yksin. Kapteeni Haddock on monessa yleisöäänestyksessä noussut suositummaksi hahmoksi. Eikä ihme, kukapa pystyisi vastustamaan Haddockin räiskyvää temperamenttia, hänen turhautumistaan ja toistuvia raivokohtauksiaan, joiden aikana hän kiroilee yllättävän monipuolisella sanavarastolla.

Kapteeni Haddockin yleisimpänä kirosanalitaniana taitaa olla Tuhannen miljoonan tyrskyn myrsky ja hyrsky! tai jokin sen muunnos. Lukemassani sarjakuvakertomuksessa Haddock säväyttää myös näillä kirosanoilla: Raakalaiset! Idiootit! Analfabeetit! Lättäjalat! Ektoplasmat! Vampyyrit! Protoplasmat! Harlekiinit! Vandaalit! Autodidaktit! Vuoristoapinat! Kleptomaanit! Byrokraatit! 

Miltä kuulostaisi, jos nykykiroilijat korvaisivat v-sanansa jollain haddockmaisella versiolla? Uppoavatko uudet kirosanat esimerkiksi seuraaviin, puhekielisiin lauseisiin:

Missä v---ssa sä oot?
Missä harlekiinissa sä oot?
        Mikä v---u sua oikeen vaivaa? 
        Mikä ektoplasma sua oikeen vaivaa? 
 Mitä v---ua sä siinä kyyläät?
Mitä vandaalia sä siinä kyyläät?
         Ei v---u! Juna meni just! 
         Ei analfabeetti! Juna meni just! 
 Mistä v---sta sä oikeen puhut?
Mistä vuoristoapinasta sä oikeen puhut?

Heitä kommenttisi osoitteeseen: tapaus.amusia (at) gmail.com

Täydellinen harmonia

MUSIIKKI  ---  Johann Pachelbel: Canon (Deutsche Grammophon, 1984)

Huomaan, että olen lyhyessä ajassa jo täysin addiktoitunut epäasiantuntijalausuntojen kirjoittamiseen musiikista. Tällä kertaa käsittelen Johann Pachelbelin (1653-1706) sävellystä Canon. Koska en ole opiskellut musiikkihistoriaa, en todellakaan tiedä, mitä tyylisuuntaa Pachelbel edustaa. Ehkä klassismia tai barokkia.

Siirryn kuvailemaan Pachelbelin musiikin herättämiä tuntemuksia. Koin rauhaa, harmoniaa ja onnellisuutta kuuntelun aikana. Kirjoitan tämän ilman ironian välkettä silmissä. Musiikki oli valehtelematta malliesimerkki täydellisestä harmoniasta. En edes tarkalleen tiedä, mitä harmonia tarkoittaa musiikkiterminä, mutta sehän ei estä minua käyttämästä sanaa tässä epäasiantuntijalausunnossa.

Toinen sana, jota aion uhka- ja tyhmänrohkeasti käyttää tässä tekstissä, on fraasi. Eiköhän fraasi ole jonkinlainen musiikillinen ajatus tai teema. Väitän, että kappaleessa varioitiin samaa fraasia. Väitteeni saattaa olla täydellistä nonsenseä ja mambo jamboa, mutta big deal.

Sävellys herätti paljon visuaalisia mielleyhtymiä. Koin musiikin kieppuvana, keinuvana ja aaltoilevana. Kun pidin silmiäni kiinni, näin kuvasarjan jäällä liukuvasta luisteluparista, joiden liikkeet olivat täysin yhteneviä. Sisäisessä filmissäni (en siis kirjoita mistään hallusinaatioista) näin myös kuvasarjan, jos nainen ja mies lähestyvät toisiaan pellon vastakkaisista päistä. He kävelevät toisiaan kohti, he katsovat toisiaan kiinteästi koko ajan ja kohdatessaan he asettavat kämmenensä toisiaan vasten.

Omasta mielestäni Canonissa on kyse juuri tästä: katseesta, kohtaamisesta ja kosketuksesta. Mutta sitten tietysti kaikki muuttui. Teoksen ensimmäisen osan jälkeen seurasi lyhyt katkos ja sitä seurasi kammottavaa vingutusta ja kirskutusta. Tuntui kuin edellisessä osiossa varioitua teemaa/fraasia oli tahallaan soitettu väärin.

Jälkimmäinen osio kuulosti kuin huonolta mainospuheelta, jossa huonoa slogania toistetaan liian pitkään ja lisäksi kimeällä äänellä. Mutta teoksen alkuosa hipoo edelleen täydellisyyttä.