Viattomuuden vangit

ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voisi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, ärsyttävä, vaikea, tuskastuttava, uhkaava ja ties mitä muuta.

Tavallaan kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina on nuoria naisia, jotka ovat elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen ja tukeutuu kävelykeppiin, vaikka näyttää kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa nätit lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta toisaalta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisinpuolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- tai tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta lähistöllä on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Tyttö hukkuu ja kohta kuvassa onkin roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin ja siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä tyttö hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Elokuvan loppukohtaus on onneksi jotenkin toiveikas, vaikka muuten elokuvassa vallitsee epämääräisen uhkaava tunnelma.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin extroista ohjaajan haastattelun. Hän tarjosi katsojalle ylimalkaisen ohjeen tyyliin jokainen voi nähdä elokuvassa mitä haluaa. Mahtavaa! Onneksi ohjaaja sentään kertoi, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta. Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.