Humalluttava konsertti

KONSERTTI  ---  Musiikkitalo 5.4.2012, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sinfoniat Schubert No. 8 ja Mahler No. 9

Vinkki: Jos haluat lukea laadukkaan analyysin tai arvion kyseisestä konsertista, lopeta tämän blogitekstin lukeminen välittömästi ja siirry jollekin muulle sivustolle. Jos haluat lukea lukea tekstin, jossa kirjoittaja kuvailee lähinnä vain omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, tämä teksti saattaa miellyttää sinua.

Eilinen konsertti jännitti etukäteen melkoisesti. En ole nimittäin aikaisemmin ollut varsinaisessa klassisen musiikin konsertissa. Suurimpana pelkonani oli, että en ymmärtäisi musiikkia ja se näkyisi minusta liian selvästi. Pelkäsin kai, että otsaani ilmaantuisi yhtäkkiä tatuointi "epämusikaalinen" tai että paitani kuvioista voisi lukea "tämä henkilö ei ymmärrä musiikkia, eikä varsinkaan klassista" tai että kaulastani roikkuisi kyltti "käännyttäkää tämä ihminen jo ovelta, älkääkä päästäkö häntä enää koskaan takaisin".

Mitä suomalainen yleensä tekee, jos olo on jännittynyt, ahdistunut ja säikky? Juo alkoholia, mitäpä muutakaan! Musiikkitalossa oli totisesti vastattu kysyntään, koska alkoholin myyntipisteitä oli peräti kolmessa kohtaa.

Aloitin pohjien vetämisen lasillisella valkoviiniä. Valitin seuralaiselleni, että viinissä maistui petos, koska maku oli kitkerä ja koostumus oli vetinen. Päätin korjata tilanteen tilaamalla lasillisen punaviiniä, vaikka tiesinkin ottavani melkoisen riskin, koska punaviineissä on paljon laadullisia eroja. Kaikkein pahimmalta maistuu vetinen litku, jota myydään Alkossa luonnehdinnalla "kevyt". Olen törmännyt vetisiin punaviininlitkuihin jopa niinkin arvostetussa kulttuurilaitoksessa kuin Kansallisoopperassa.

Onneksi Musiikkitalossa sentään myydään täyteläistä, paksua ja läpinäkymätöntä punaviiniä, josta itse käytän sanaa "rehellinen". Ilmeisesti viini oli myös tanniinista, koska siitä jäi tulen maku suuhun. Viini humahti nopeasti päähän. Seuralaiseni häpesi minua, koska kailotin kuulemma liian kovalla äänellä ja möläyttelin kaikenlaisia älyvapaita kommentteja. Väliajalla tilasin jälleen punaviinin. Silmiini tuli humalaisen samea katse ja puheeni alkoi puuroutua. Tunsin itsekin, kuinka poskilihakseni alkoivat halvaantua.

Itse konsertista en muista juuri mitään. Suurimman osan ajasta taisin tuijottaa lumoutuneena kapellimestarin käsien ja vartalon liikkeitä. Se oli kuin tanssia. Katseeni nauliutui kapellimestarin purppuranpunaiseen koristevyöhön (vaatekappaleella on varmasti oma nini, mutta minähän en sitä tiedä).

Nyt kun olen saanut elitistiseksi leimatun korkeakulttuurin korkean kynnyksen ylitettyä, aion myöhemminkin mennä klassisen musiikin konserttiin, mutta silloin aion minimoida alkoholin kulutukseni. Seuraavalla kerralla yritän vapautua pakkomielteestä "ymmärtää" musiikkia. Aion lähteä mukaan tunteella. Ja mitä loppujen lopuksi on "ymmärtäminen" ja miksi ymmärtämispakkomielle kohdistuu vain korkeakulttuurisiin tuotteisiin? Jännittääkö kukaan pimeässä leffateatterissa istuessaan ja pop cornia rouskuttaessaan että "apua, näinköhän mä ymmärrän tästä leffasta mitään?" Tai rockkonsertissa, kuinka monella on päällimmäisenä huolenaiheena "ymmärtäminen"? Eiköhän se ole pystyssä pysyminen tai seuranhaku.