Viinirypäleitä ja myrskytuulia

MUSIIKKI  ---  Frederic Chopin: Nocturnes (EMI Classics, 2008)

Olen jo edennyt toiseen epäasiantuntijalausuntooni. Ilokseni huomasin, että ensimmäisessä epäasiantuntijalausunnossani osoitin huomattavaa epäasiantuntemusta. Toivon, että pystyn jatkamaan samalla epäasiantuntemuksen linjalla.

Kirjoitan nyt romantiikan ajan puolalaisesta säveltäjästä Frederic Chopinista (1810-1849). Käsittelen kappaleita Nocturnes 1-9, jotka esitti pianolla Arthur Rubinstein.

Kun kuuntelee romantiikan ajan säveltäjää, ei ole yllätys, että se kuulostaa romanttiselta. Muita sanoja, joita olen kuunteluni aikana raapustellut paperille, ovat herkkä, tunnelmallinen ja runollinen. Käytin myös sanoja pisaroiva, helmeilevä, hidas, hiljainen, kuulas, kirkas, selkeä, keveä, lennokas, valoisa, myönteinen ja ristiriidaton. (liian pitkä adjektiivilitania, tiedän)

Kun aivan ensimmäistä kertaa kuuntelin Chopinia, mieleeni tuli voimakas visuaalinen mielleyhtymä, jossa taivaalta sataa helmiä. Tällä kuuntelukerralla samaa visiota ei tullut, mutta sen sijaan mielessäni pyöri asioita, joihin Chopinia voisi verrata.

Jos Chopin (tai hänen musiikkinsa) olisi maisema, se olisi kesäinen pelto, jossa heinänkorsissa loistaisi kastepisaroita (imelää, tiedän). Jos Chopin olisi jotain syötävää, se olisi jotain raikasta, kenties valkeakuulas-omenoita tai vihreitä viinirypäleitä. Jos Chopin olisi kangas, se olisi jotain keveää ja läpikuultavaa, kentis silkkiä tai organzaa. Jos Chopin olisi luonne, se olisi onnellinen, rauhallinen ja optimistinen - ja kenties rakastunut.

Juuri tällainen yltiöpositiivisuus alkoi ärsyttää. Kuudennen nocturnen kohdalla alkoi tylsistyttää ja unettaa. Musiikki tuntui liian tasaiselta, liian rauhalliselta. Kaipasin särmiä, purkauksia ja räjähdyksiä. Mutta juuri kun positiivisuus alkoi olla sietämätöntä, Chopin yllättti paatoksella ja aggressiivisella paukkeella.

Mutta paatosta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Ehkä mielessäni välkkyi liikaa edellisen epäasiantuntijalausuntoni aihe eli unkarilaiset rapsodiat. Jotenkin jäin kaipaamaan enemmän aggressiota, jopa rumuutta. Liiallinen hempeys oli liikaa.

Ehkä Chopin ei sovi nykyihmiselle, joka on tottunut hillittömään vauhtiin (mikä on usein keinotekoisesti luotu) ja urbaaniin meteliin. Ehkä Chopin ei sovi ihmiselle, joka tietoisesti tai alitajuisesti odottaa seuraavaa ydinvoimalaonnettomuutta, seuraavaa tsunamiaaltoa tai seuraavaa lintuinfluenssaepidemiaa.

Jostain taka-alalta tunki mieleen kauhukuvia romahtavista silloista, mutavyöryistä, myrskytuulista, saastuneista vesistä, lintujen joukkokuolemista, napajäätiköiden sulamisista ja afrikkalaisten lasten nälkäkuolemista. Ei oikein sovi yhteen romantiikan ajan kanssa, vaikka ei sekään aika tainnut olla pelkkää vaaleanpunaista hempeilyä.

Seuraavaksi harppaan varmasti ajassa eteenpäin ja tartun johonkin nykysäveltäjään tai vähintään atonaalisen musiikin aikakauteen. Olen jo kertaalleen tutustunut atonaaliseen musiikkiin ja viehätyin siitä, että se ei kuulosta musiikilta ollenkaan vaan meteliltä. Siihen pystyy samastumaan moni kaupunkilainen, joka on tottunut katuporan jyrinään, junien kirskuntaan ja ambulanssin ujellukseen. It feels like coming home.