MUSIIKKI --- Kaija Saariaho: Sept papillons (Ondine, 2004)
Tunnustan heti kärkeen, että en ymmärtänyt. Kuuntelin siis nykysäveltäjä Kaija Saariahon (s. 1952) teosta Sept papillons (Seitsemän perhosta), jonka esitti sellolla Anssi Karttunen.
En todellakaan ymmärtänyt. En bonjannut, en hiffannut, en snaijannut. Ei mennyt jakeluun. Ei uponnut kaaliin. Ja siksi tunnen itseni pönttöpääksi, pölkkypääksi, aivorajoitteiseksi, idiootiksi, imbesilliksi, debiiliksi, juntiksi, pöntöksi, pösilöksi, urpoksi ja turbourpoksi.
Aluksi kuvittelin naiivisti, että minulla saattaisi olla hyvät mahdollisuudet porautua Saariahon säveltaiteen ytimeen, koska cd-lehtisessä kerrottiin, että Saariaho on visuaalisesti suuntautunut ihminen. Naiivia kuvitelmaani lisäsi se, että sävellysten nimistä syntyi vaikutelma, että niitä on helppo lähestyä. Mutta toisin kävi.
Perhosten "muotokuvista" luulin, että teos on kuuntelijaystävällinen, koska jokainen perhonen on kuvattu adjektiivein, tosin italiaksi, mutta kuitenkin. Suomennan perhosten nimet alle. Suomennuksessani saattaa olla virheitä, koska käyttämäni sanakirja oli minikokoa ja siksi jouduin arvaamaan osan sanoista, mutta sen luulisi olevan hyväksyttävää epäasiantuntijalausunnossa.
Perhonen I: suloinen, viehkeä, vapaa
Perhonen II: viehkeä, erittäin eloisa
Perhonen III: tyyni, surullinen
Perhonen IV: suloinen, rauhallinen
Perhonen V: hidas, salaperäinen
Perhonen VI: aina hiukan hermostunut, ilman tempoa
Perhonen VII: erittäin ilmeikäs, energinen
Kuuntelukokemuksessani kävi niin, etten pystynyt kuulemaan esimerkiksi Perhosen numero kaksi viehkeyttä ja eloisuutta. Sen sijaan koin kaikki perhosäänet kirskuvina, raatelevina ja jopa uhkaavina. En mitenkään pysty ymmärtämään, miten sellon raskas ääni voi kuvata perhosen haurasta lepatusta. En ymmärrä, miksi Saariaho on valinnut sellon perhosmaisuuden instumentiksi. Olisin ymmärtänyt paremmin, jos hän olisi valinnut viulun tai huilun.
Sellon raskas ja jotenkin maanläheinen ääni muistutti enemmän lepakoita tai hyönteisiä kuin perhosia. Mieleen tuli jopa alkukohtaus David Lynchin elokuvasta Blue Velvet, jossa idyllisen omakotitalon puutarhan nurmikon alla mönkii iljettäviä muurahaisia. En voinut mitään sillekään, että mieleeni tuli kauhuelokuvien musiikkia, esimerkiksi Hitchcockin Psyko ja siinä tietysti se karmiva suihkukohtaus, jota edelsi se karmiva porraskohtaus kirskuvine viuluineen. Ei voi mitään.
Yritän tässä sitkeästi, vaikka huonolla menestyksellä, saada nykymusiikkia haltuun. Toivon, että tämäkin teos aukeaisi minulle jossain vaiheessa. Ymmärtämistä olisi saattanut helpottaa, jos olisin ensin lukenut haastatteluja Saariahosta (jos niitä on olemassa). Kai tämä tästä. Elämä jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti