MUSIIKKI --- Franz Liszt: Rhapsody nro 2 (Manchester, 1997)
Jännittää. Ryhdyn nyt kirjoittamaan ensimmäistä, virallista epäasiantuntijalausuntoani musiikista. Tuntuu oudolta, että epäasiantuntijalausunnon kirjoittaminen jännittää, mutta niin se vain on. Kaiken järjen mukaan epäasiantuntemuksen esittely pitäisi olla todella helppoa. Kirjoittaa vain reippaasti jotain aiheeseen liittyvää ja jos ei siihen pysty, niin lipeää asiasta eikä ota siitä mitään paineita.
Minulla ei siis ole minkäänlaisia musiikkiopintoja taustalla. Peruskoulun pakollisia musiikkitunteja tuskin voi kutsua varsinaisiksi musiikkiopinnoiksi. Mutta nyt turhat jaarittelut ja selittelyt pois ja suoraan asiaan. Kirjoitan ensimmäisen epäasiantuntijalausuntoni Franz Lisztin unkarilaisesta rapsodiasta Rhapsody nro 2, jonka esitti pianolla Alexander Svyatkin.
Alun perin en edes tiennyt, mitä sana rapsodia tarkoittaa. Onneksi cd-levyn tekstiliitteessä ilmiö on määritelty lyhyesti. Rapsodia liittyy kansanlauluihin, joissa hitaat ja nopeat osiot vaihtelevat hallitsemattomasti. Juuri tämän pystyin havaitsemaan selkeästi, mutta selvitystä ei voi jättää tähän.
Seuraavaksi siirryn osioon, joka jännittää minua niin paljon, että hikirauhaseni alkavat ylireagoida ja virtsarakkoni on tyhjentymäisillään (anteeksi tämä inhorealistinen yksityiskohta!). Elikkä siis, tässä yli-inhimillisen vaativassa osiossa aion kuvailla musiikkia omin sanoin.
Rapsodiaesityksen aloitus kuulosti liioitellun jykevältä, jopa niin jykevältä, että sanat kömpelyys ja epävireisyys tulivat mieleeni. Hitaan alun jälkeen tunnelma muuttui iloisemmaksi ja alkoi kuulua hempeää pimputusta. Soitto alkoi nopeutua ja jossain vaiheessa ilmaantui järeää paukutusta, joka vuorotteli leikkisän kilkutuksen kanssa. Muistiinpanoissani olen käyttänyt sellaisia sanoja kuin helmeilevä, kilahtava ja kupliva.
Rapsodiassa vaihtelevat usein äänenvoimakkuus, nopeus ja hitaus sekä korkeiden ja matalien äänten osuus. Musiikki kuulostaa ajoittain iloiselta ja hilpeältä, ajoittain pauhaavalta ja ryöppyävältä. Usein on niin, että iloisuus sekoittuu vakavuuteen, matalat äänet sekoittuvat korkeisiin ääniin ja helmeilevyys sekoittuu jähmeyteen.
Epäasiantuntijalausuntoni seuraavassa osiossa aion vertailla kahden pianistin tulkintoja tästä kappaleesta. Venäläisen pianistin lisäksi tulin kuunnelleeksi myös aasialaista pianistia, jonka nimi oli muistaakseni Lang Lang. (Epäasiantuntijalausunnossa ei haittaa, vaikka nimet ja muut faktat olisivat päin prinkkalaa).
Tunnustan, että pidin enemmän venäläisen pianistin tulkinnasta, koska tämä oli mielestäni onnistunut paremmin tavoittamaan rapsodian hilpeyden ja riehakkuuden. Sen sijaan aasialainen pianisti soitti saman kappaleen melko jäykästi ja aggressiivisesti. Lang Lang soitti korkeat äänet niin hiljaa, että niitä tuskin kuuli. Ja juuri niitä olisin halunnut kuulla. Muutenkin aasialaisen pianistin tulkinnassa olin havaitsevani jotain turhan hyökkäävää, sotilaallista ja kontrolloitua. Jotenkin ilo oli vain kadonnut, liian tekninen suoritus. Ei kolahtanut.
No niin, eiköhän tämä ole tässä. Melkoista potaskaa on tullut kirjoitettua, mutta se taitaa olla yleinen käytäntö taidearvioissa. En suostu häpeämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti