Ei hypnoosia

KIRJALLISUUS  ---  Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)

Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään tavalla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.

Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneenko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.

Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.

Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.

Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle tärkeintä ei ole se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä olisi hutaisten luotuja, kunhan virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.

Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.

Älä yritä liikaa!

KIRJALLISUUS  ---  Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (Gummerus,2011)

Tämän romaanin lukemiseen kului paljon aikaa. Syynä ei ollut se, että olisin nauttinut lukemisesta suunnattomasti ja lukenut kirjaa tarkoituksella hitaasti nautiskellen joka ikisestä lauseesta, vaan koska kirjan kirjoitustyyli oli niin teennäinen, jouduin toistuvasti nostamaan katseeni kirjasta ja vetämään henkeä.

Teennäisyys ulottui kirjassa myös juonen ja sisällön tasolle, mutta niistä en aio kirjoittaa. Romaani olisi saattanut olla siedettävyyden rajoissa, jos se olisi edes luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ei, nappasin sen aikuisten osastolta. Kirjailija on ranskalainen rockmuusikko ja pystyn hyvin kuvittelemaan, että paikalliset fanit ovat ottaneet kirjan kirkuen vastaan. Minuun se ei todellakaan uponnut.

Pakko kai siteerata kirjasta muutama esimerkkilause, joista teennäisyys näkyy selvästi:
"Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat." (s. 183)
"Sydämeni tukahduttaa minut, olen varmaan yhtä ruma kuin viimeistä sikariaan vetelevä rupisammakko." (s. 171)
"Joen lausumana sana haaveilla vaikuttaa minuun yhtä voimakkaasti kuin voisarvea syövä saksanpaimenkoira, joka varoo varistamasta murusia turkilleen." (s. 155)

Jäin miettimään, millä sanalla tällaista tyyliä voisi kuvata. Jokin seuraavista vaihtoehdoista saattaa sopia:
- kermakakkutyyli (näyttää ensisilmäyksellä hyvältä, mutta sisältä paljastuu pelkkää ylimakeaa höttöä, josta jää suuhun tahmea kalvo)
- labyrinttityyli (ulospääsy tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä)
- suotyyli (ollaan koko ajan vajoamassa hyllyvään massaan)
- liaanityyli (takerrutaan kiinni eikä päästä mihinkään)

Malzieun kirjoitustyylin lukeminen ja siitä kirjoittaminen ällöttää, mutta samalla myös pelottaa. Alan automaattisesti miettiä omaa kirjoitustyyliäni. En kai itsekin ole syyllistynyt vastaavaan teennäisyyteen? Toisaalta arvostan sujuvasti etenevää tekstiä niin paljon, etten ikinä jaksaisi jäädä näpertelemään yksittäisten lauseiden kimpussa samalla tapaa kuin Malzieu. Mutta kaikilla on omat helmasyntinsä, olipa niistä tietoinen tai ei.

Vaikka kirja olikin kammottava lukukokemus, siitä voi myös oppia, nimittäin periaatteella "Älä tee näin!" Eli: Älä yritä olla kaunopuheisempi kuin olet! Älä yritä olla luovempi kuin mitä olet! Älä yritä olla älykkäämpi kuin mitä olet! Älä yritä olla jotain mitä et oikeasti olet! Älä yritä liikaa!

Toisaalta pitäisi koko ajan kehittää itseään. Pitäisi osata tasapainoilla sopivan ja liiallisen yrittämisen välillä. Siinä sitä on tasapainoilemista.