Viattomuuden vangit

ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voisi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, ärsyttävä, vaikea, tuskastuttava, uhkaava ja ties mitä muuta.

Tavallaan kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina on nuoria naisia, jotka ovat elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen ja tukeutuu kävelykeppiin, vaikka näyttää kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa nätit lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta toisaalta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisinpuolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- tai tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta lähistöllä on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Tyttö hukkuu ja kohta kuvassa onkin roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin ja siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä tyttö hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Elokuvan loppukohtaus on onneksi jotenkin toiveikas, vaikka muuten elokuvassa vallitsee epämääräisen uhkaava tunnelma.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin extroista ohjaajan haastattelun. Hän tarjosi katsojalle ylimalkaisen ohjeen tyyliin jokainen voi nähdä elokuvassa mitä haluaa. Mahtavaa! Onneksi ohjaaja sentään kertoi, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta. Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

Berliiniläinen huumehelvetti

ELOKUVA (dvd)  ---  Uli Edel: Christiane F. (1981)

Näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten ja se syöpyi mieleeni pysyvästi. Törmäsin elokuvaan uudestaan tavaratalon aleläjässä enkä voinut jättää dvd:tä ostamatta.

Christiane F. kertoo karmean (tosi)tarinan 13-vuotiaasta tytöstä, joka jää lyhyessä ajassa heroiinikoukkuun. Elokuva on todella karmea, mutta samalla vetovoimainen kuvaus rappeutumisesta. Rakastan elokuvan vihertävän kelmeää, urbaania värimaailmaa, joka on samanaikaisesti sekä luotaantyöntävä että puoleensavetävä.

Elokuvassa näkyy paljon kolkkoa kaupunkimaisemaa: kammottavia betonitornilähiöitä, metroasemia, kelmeitä rautatieasemia, parkkipaikkoja, kylmiä katuja, saastaisia käymälöitä, tunneleita, rappukäytäviä, tavallisia koteja ja huumeluolia. Sekä tietysti rautatieasemaa reunustava katu, jolla heroiinia käyttävät poikaprostituoidut hankkivat miespuolisia asiakkaita. Siellä norkoilee myös Christianen poikaystävä.

Christiane luisuu yhä syvemmälle rappioon ja alkaa myydä itseään. Heroiini vie mennessään muitakin. Christianen kokeilunhaluinen sisar päätyy myös heroinistiksi ja lopulta kuolee tahalliseen tai tahattomaan yliannostukseen. Päähenkilön poikaystävän kämppäkaveri löytyy myös kuolleena heroiinipiikki käsivarressa sojottaen.

Elokuvan vihertävän kelmeään värimaailmaan uppoavat täydellisesti lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista, joilla vaihtelevat epätoivo, tuska, raivo ja turtumus. On oudolla tavalla lumoavaa nähdä lähikuvia kalpeista kasvoista, joilla hiki helmeilee heroiinivieroitusoireiden takia. On kammottavaa ja samalla kiehtoavaa nähdä kasvoja, joissa silmien yläluomet repsottavat heroiinipiikin jälkeisessä euforiassa. Kohta heroinistin kasvoihin leviää vahamainen, välinpitämättömyyden naamio ja silmien ilme on kuollut.

Kun kirjoitan elokuvasta, se alkaa elää mielessäni: pääosan esittäjän Natja Brunckhorstin harittavat silmät, tärisevät raajat, likaisen punaisiksi värjätyt hiukset, epätoivon ilmeet, raivo, sadattelu, kaduilla hortoilu ja tuntemattomien miesten autoihin pyrkiminen. Mustat renkaat silmien alla, käsivarren suoneen työntyvä piikki ja syntymäpäiväkakku, jossa palaa 14 kynttilää.

Toisen pääosan esittäjä Thomas Haustein on myös lyömätön epävarmoine, pälyilevine katseineen. Kaikkein tehokkaimmin verkkokalvolleni on syöpynyt kuva Christianesta ja Babsy-sisaresta istumassa metroaseman portailla puhumassa vaihtoehdoista: lopettaminen tai kuolema. Heidän ohitseen kävelee iloisia nuoria, joiden Babsy arvioi olevan samassa tilassa kuin he jo vuoden kuluttua.

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää

ELOKUVA  ---  David Lynch: Eraserhead (1977)

Olen ehdottomasti Lynch-fani, mutta tämän elokuvan kohdalla sietokykyni melkein ylittyi. Ei mikään ihme, kun ottaa huomioon, että elokuvan genreksi on merkitty sci-fi, kauhu, film noir ja surrealismi. Elokuva on mustavalkoinen Lynchin esikoiselokuva, jonka teemoina ovat seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät pelot.

Kuten kaikissa Lynchin elokuvissa, tässäkin liikutaan jossain unen ja valveen rajamailla. Lynch kuvaa aina enemmän psykologista todellisuutta kuin ulkoista maailmaa. Kovin paljon kauemmas realismista tuskin voi etääntyä.

Elokuva ei todellakaan rakenne selkeästi etenevän juonen varaan, mutta piruuttani kirjoitan elokuvasta nimenomaan juonireferaatin. Osa juonesta on saattanut jo karista päästäni, koska syöksyin Orion-leffateatterista (esite kuvassa) pakokauhun vallassa ja sen jälkeen olen yrittänyt unohtaa kaiken. Mutta katsotaan miten käy.

Juonireferaatti:

Alussa kamera kuvaa epämääräistä, rösöistä maisemaa, joka saattaa olla mistä vain - kuun pinnalta, avaruudesta tai luolasta. Sitten kuvaan ilmaantuu ikkunan edessä istuva apaattinen mies, joka vääntää vipua. Ratas pyörii ja salamat sinkoavat.

Seuraavaksi ilmaantuu miespuolinen päähenkilö, joka kävelee kolkossa teollisuusmaisemassa ja pomppii hiekkakasojen päällä. Mies menee naisystävänsä vanhempien talolle. He istuutuvat olohuoneeseen ja alkavat keskustella väkinäisesti. He siirtyvät ruokasaliin syömään päivällistä. Kanaruoka tuodaan pöytään ja naisen isä pyytää miestä paloittelemaan broilerin. Mies tarttuu veitseen ja on juuri leikkaamaisillaan lihaa, kun päätön broileri alkaa heilutella siipiään ja jalkojaan. Naisen äiti alkaa aukoa suutaan kuin hullu.

He siirtyvät käytävälle. Naisen äiti tivaa mieheltä yksityiskohtia heidän sukupuolielämästään. Mies raivostuu. Naisen äiti kertoo, että nainen on juuri synnyttänyt. Hän sanoo: "They (sairaalan henkilökunta) are not sure if it is a baby". Mies näkee "vauvan" toisessa huoneessa. Se näyttää jättikokoiselta toukalta, jolla on ylisuuri, muodoton pää. Sen pistemäiset silmät sojottavat kaukana toisistaan. Sillä on valtava, huuleton suu. "Vauvan" alaosan ympärille on kieputettu sideharsoa. Käsiä tai jalkoja ei näy ollenkaan.

Mies ja nainen siirtyvät miehen asunnolle. He ottavat hirviövauvan mukaan. Nainen lähtee pois. Mies yrittää nukkua, mutta ei voi vauvan kitinän takia. Mies menee vauvan viereen ja tunnustelee sen ihoa. Iho tuntuu kuumalta. Mies työntää kuumemittarin vauvan epämuodostuneeseen suuhun, jossa sojottaa hampaita useassa rivistössä. Mies kääntää selkänsä. Kun hän kääntyy uudelleen katsomaan vauvaa, sen kasvot ovat täynnä kuvottavia paiseita. (Tässä vaiheessa lopetin suosiolla leffakarkkien syömisen)

Mies lässähtää vuoteelle vatsalleen. Hän jää tuijottamaan lämpöpatteria. Patterista ilmaantuu laulava, epämuodostunut nainen, jolla on ylisuuret posket. Nainen laulaa lavalla ja talloo samalla samalla lattialla luikertelevia jättiläismäisiä matoja jaloillaan.

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää ja se lähtee kierimään pitkin katua. Irtonainen pää vierii korjaamoon. Samanaikaisesti mies on kuitekin yksin - vai onko nainen jo tullut takaisin - nukkumassa vuoteellaan. Mies ei voi nukkua, koska sänky on täynnä valtavia matoja. Mies riuhtoo matoja irti lakanoista ja paiskoo niitä seinään.

Sängyn keskelle ilmaantuu lammikko ja nainen ja mies syleilevät siinä toisiaan. Jossain vaiheessa nainen katoaa. Mies törmää rappukäytävässä naapuriasunnon viekoittelevaan naiseen. He menevät yhdessä miehen asunnolle. He yrittävät aloittaa suhteen, mutta siitä ei tule mitään, koska kähisevä tai käkättävä hirviövauva häiritsee heitä.

Elokuvan loppupuolella mies kimpaantuu hirviövauvaan. Mies haluaa lähteä pois asunnosta, mutta ei pääse, koska vauvan kirkuminen estää häntä. Lopulta mies päättää selvittää, miksi vauvan alaosa on kääritty sideharsoon. Hän leikkaa sideharson auki. Hirviövauvan sisältä paljastuu epämääräistä mössöä, mikä etäisesti muistuttaa sisäelimiä. Hirviövauva kirkuu ja kuolee.

Näin kirjoitettuna elokuva tuntuu yllättävän selkeältä eikä ollenkaan pelottavalta. Leffaa katsoessa tunnelma vaihteli kauhun ja kuvotuksen välillä. Kauhu syntyi paljolti elokuvan oudosta äänimaisemasta eli säröilevästä hälyäänestä.